Joel Haahtela: Traumbach

Traumbach on kiehtova kirja. Arvoituksellinen nimi ja kannen nyrjähtäneet kirjaimet saivat minut tarttumaan tähän. Muistin myös pitäneeni Haahtelan Perhostenkerääjästä, vaikka taisinkin valitella kollegalle, että sen kieli on paikoin liian runollista minulle.

Sanakirjasta katsoin, että Traum on uni tai unelma ja Bach on puro tai oja. Kirjassa Traumbach on kuitenkin miehen nimi. Tätä miestä pitäisi kirjan päähenkilön Jochenin haastatella. Onhan hänellä arvostetun sanomalehden henkilökortti hallussaan ja mukanaan muistiinpanovihko, johon hän tekee merkintöjä.

Traumbach ei kuitenkaan ole helposti tavoitettavissa, joten Jochen joutuu tai pääsee tapaamaan muita ihmisiä. Aikaa myös kuluu enemmän kuin alun perin oli suunnitelmissa, mutta kesäisen yön voi hyvin viettää puistonpenkillä tai tapaamansa tytön luona. Kaupunki, jossa Traumbach asuu, on tyhjenemässä, koska ihmiset muuttavat länteen. Tosin kaupungin nimellä, sijainnilla tai tapahtumien ajankohdalla ei ole mitään merkitystä, sillä kirjan tapahtumat liittyvät Jocheniin. Hän kulkee ympäri kaupunkia ja etsii miestä, jota ei löydä. Päivät kuluvat, ja kohta ovat jo hänen aiemmin vierailemansa paikatkin muuttuneet.

Tässä kirjassa on jotain vanhanaikaista, mikä johtuu minusta kirjan kertojasta. Kertoja puhuu me-muodossa ja kommentoi Jochenin liikkeitä ja myös omia kertojan mahdollisuuksiaan. Kertoja ei esimerkiksi pysty selittämään kaikkia Jochenin ajatuksia. Vaikka tapahtumat kuulostavat kafkamaisilta, tunnelma ei kuitenkaan ole ahdistava, sillä kertojan leppoisa sävy tekee siitä rauhallisen. Toki jossain vaiheessa lukemista aloin miettiä, miksei se Traumbach jo löydy.

Haahtelan kirjoja voisi suositella erään äidinkielen oppikirjan tapaan "kokeneille lukijoille", jotka eivät hermostu oudoista käänteistä ja monipolvisista pohdinnoista tai runsaista kielikuvista. Kirja on lyhyt (112 sivua), mutta tällä kertaa lyhyys ei tarkoita helppoutta.