Lainasin kirjastosta historiallisen dekkarin nimeltä Luostarin varjo, jonka takakannessa kehuttiin, että kirja vetää vertoja Ruusun nimelle. Muistan lukeneeni Ruusun nimen joskus lukioikäisenä, mutta kaikki mielikuvani siitä ovat pari kertaa näkemästäni elokuvasta. Pidän elokuvasta tosi paljon, koska pidän Sean Connerysta, mutta elokuvassa on muitakin hyviä näyttelijäsuorituksia, joista mieleeni on jäänyt erityisesti Ron Perlmanin esittämä Salvatore. (Ja kyllä, haen nämä tiedot aina Imdb:sta tai wikipediasta, en tietenkään muista näyttelijöiden tai hahmojen nimiä.)Olen yleensä skeptinen, kun jotain uutta kirjaa verrataan aikaisempaan klassikkoon tai mestariteokseen. Niin nytkin. Siksi päätin verestää muistiani ja lukea uudestaan Ruusun nimen, ennen kuin lukisin Luostarin varjon.
No, mitä voin sanoa. Umberto Eco on maailmankuulu suosittu kirjailija ja semiootikko (= merkkien merkitysten tutkija). Ruusun nimi on best seller ympäri maailmaa, eikä syyttä. Kirja vie mukanaan, mutta siihen pitää keskittyä. Kirjan pituuskin (624 sivua) vaikuttaa lukemiseen. Kirjaa ei lue pikaisesti, vaan sen kanssa menee useampi päivä.
Kirjan rakenne helpottaa lukemista: Kirjan minäkertoja on noviisi Adson, jonka käsikirjoitus kirja itse asiassa on. Päähenkilö munkki William Baskerville ja hänen apulaisensa Adson viettävät seitsemän päivää luostarissa, jossa sattuu useita murhia. Jokainen päivä on jaettu munkkien aikataulun mukaan, joten kirjassa on ikään kuin seitsemän lukua, jotka on jaettu 6 - 9 jaksoon. Jokaisen jakson alussa on lisäksi muutaman rivin tiivistelmä, joten ihan joka jaksoa ei ole pakko lukea...
Fra Williamin ja Adsonin tehtävä luostarissa ei alun perin ole ratkaista murhia, vaan valmistella munkkiveljeskuntien välistä neuvottelua. Kyse on teologiasta ja politiikasta, ja kirjassa on paljon pitkiä keskusteluja, yksinpuheluita ja saarnoja aiheesta. Osan niistä olen taatusti hypännyt joskus nuorena yli, mutta nyt luin kaikki pohdinnat kiinnostuneena, vaikka hellepäivinä en aivan terässä ollutkaan.
Kirja piirtää hienosti keskiaikaisen maailman. Munkkien arkipäivä rukouksineen ja kirjojen kopiointotöineen vaikuttaa ylevältä, mutta sen vastakohdaksi esitellään sääntöjenvastaisia suhteita ja ei niin yleviä luonteita. Ajatukset naisista ovat... no keskiaikaisia, ja eräs kirjan parhaista keskusteluista käsittelee naurun olemusta. Nauroiko Jeesus vai onko nauru Saatanasta?
Lukiessani ajattelin, miten onnellisia saamme nyt 2000-luvulla olla, että maailma on muuttunut eikä ajatteluamme enää ohjaa silkka tietämättömyys ja järkkymätön usko menneisiin kirjoituksiin. Vähänpä tiesin. Viikonlopun uutiset Norjan verityöstä ja siihen liittyvästä manifestista saivat minut palaamaan Ruusun nimen maailmaan. Kerettiläiset vastaan oikeauskoiset. Me vastaan ne. Minä vastaan maailma. Tiedon etsintä vastaan uskomukset. Aina vain joku vastaan joku.
Ruusun nimi kannattaa panna lukulistalle, jos on kiinnostunut historiasta, ideologioiden merkityksistä tai vain haluaa lukea erikoisen dekkarin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti