Lapsettomana on joskus mukava kurkistaa lapsiperheen elämään sekä oikeassa elämässä että kirjallisuuden kautta. Myönnetään, että se on joskus myös haikeaa. Toisaalta lapsiperhevierailun pituudesta ja kirjan näkökulmasta riippuen voi myös tulla tunne, että onneksi ei ole kyse minun elämästäni.
Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen kirjeromaani Kirjeitä lapsiperheestä ja Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä eivät kumpikaan saaneet aikaan "onneksi minulla ei ole lapsia" -reaktiota, vaikka molemmissa käsitellään myös lasten kanssa elämisen hankaluutta.
Alvarin ja Katajamäen kirjeet kattavat vuoden pituisen ajan, jolloin kotona lasten kanssa oleva isä ja äiti kirjoittavat toisilleen. Mistään ei tainnut käydä ilmi, mistä kirjoittajat tuntevat toisensa, mutta kirjeet ovat rehellisen tuntuisia kuvauksia tavallisesta arjesta. Kirjoittajat kertovat toisilleen intiimejäkin asioista parisuhteestaan ja kannustavat toisiaan ongelmia kohdatessaan. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo tietysti se, että toinen kirjoittajista on mies. Alvari tuokin ajoittain esille sen, miten kotona lasten kanssa olevaan mieheen suhtaudutaan välillä oudosti.
Kirjassa käsitellään paitsi lasten kanssa elämistä ja parisuhdetta, myös nykyajan elämänmenoa ja ympäristökysymyksiä. Molemmat kirjan perheet pyrkivät luontoa säästävään elämäntapaan, omista lähtökohdistaan. Välillä tulikin huono omatunto omista tuhlaavaisista tottumuksista.
Merete Mazzarellan kirjat ovat suosikkejani. Erityisesti pidän hänen nuoruuden elämäkerroistaan Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Hänen kirjoissaan yhdistyvät kirjailijan omat kokemukset ja hänen lukeneisuutensa. Hän viittaa aina moniin, usein pohjoismaisiin, teoksiin ja tutkimuksiin kuulostamatta kuitenkaan liian akateemiselta. Kirjoissa on myös paljon muistelmia ja juttuja Mazzarellan omasta suvusta, tässä kirjassa ilman muuta hänen isovanhemmistaan.
Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista oli ilmestyessään kai jonkinlainen kohukirja, koska siinä kerrotaan isovanhemmuudesta myös kielteisiä asioita. Tai lähinnä negatiivista on anopin ja miniän suhteen kuvaus. Lukemieni juttujen perusteella odotin mehevämpiä paljastuksia, mutta en suinkaan pettynyt siihen, että mitään kovin erikoista ei paljastettu. Minusta Mazzarellan tyyli ei koskaan ole ollut sensaationhakuinen, rehellinen kylläkin - myös itseään kohtaan.
En siis ymmärrä mitään kohua. On kai täysin ymmärrettävää, että erilaisista kulttuureista tulevien perheenjäsenten välillä on erimielisyyksiä ja ongelmia. Eikä senkään pitäisi olla yllätys kenellekään, ettei lasten kanssa aina jaksa. Joka muuta väittää, valehtelee.
Suosittelen molempia kirjoja ihan kaikille, sekä lapsellisille että lapsettomille. Normaalista ihmisen elämästä hyvällä kielellä kirjoitettuna on ilo lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti