Tartuin J.P. Pulkkisen kirjaan nimen takia. En voinut sivuuttaa Tolstoi-viittausta: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Lisäksi kun takakannessa mainittiin toisen päähenkilön olevan suomen kielen opettaja, niin kirja lähti heti mukaan.Samalla kertaa osui kohdalle toinenkin avioeroaiheinen teos eli Mari Mörön Paikkaa ja mieltä. (Kirjan kannessa nimi on varmaan ihan tyylikkäästi pienellä alkukirjaimella, ja tiedän yhden jos toisenkin äikäopen, jota moinen typografialla kikkailu ärsyttää, enkä minäkään pidä siitä, että oikeinkirjoitussääntöjä hämmennetään. Niissä on ihan tarpeeksi muutenkin muistamista.)
Pulkkisen kirja oli lupaavasta nimestään, takakannestaan ja kansikuvastaan (kupillinen maitokahvia ja jokin vaaleanpunainen tabletti vadin reunalla - ei näy kuvassa) huolimatta pettymys. Mieleeni tuli jonkin naistenlehden jatkokertomus. Kirjan päähenkilöitä ovat suomen kielen ope Antti ja toimittaja Sara, jonka isä on espanjalainen. Espanjalaisuus näytti tosin olevan vain eksoottinen lisä kauniin päähenkilön kuvaan.
Takakansi kysyy, "miten elää keskiluokkaisen elämän, valmiin tarinan keskellä tuntematta tyhjyyttä". Vaikka Antin elämässä oli ollut traaginen kokemus ja Sarankin kerrotaan tuntevan tyhjyyttä avioliitossaan, ei henkilöiden elämä juuri koskettanut minua.
Antti ja Sara ovat tahoillaan naimisissa, kun he tapaavat ja rakastuvat. Tarinan aloittaa ja päättää heidän ystävänsä Johannes, jonka suhde elokuvien tekijä Kalleen ei myöskään toimi. Kerronnan näkökulma vaihtelee päähenkilöiden välillä. Rakenne ei kuitenkaan ole vaikea, ja teksti on sujuvaa, joten uskallan suositella kirjaa niillekin, joita monimutkainen käsittelytapa ei innosta.
Mari Mörön kirjan rakenne on sen sijaan sen verran monimutkainen, että kun nyt jälkeen päin selailen kirjaa, en saa siitä enää mitään otetta. Oikeastaan rakenne on selkeä: kirjassa puhuvat vuorotellen Krisu ja Hukkila. Hukkila on Hyvä Helmi -nimisen kotiapufirman työntekijä, joka saa keikan Krisun ja tämän ex-miehen Taron pihalta. Molemmat siis puhuvat, eli kukin luku kertoo pienen pätkän tarinasta ja isomman pätkän kaikesta muusta, mitä heidän mieleensä juolahtaa. Lukijan on siis koottava varsinainen tarina päässään.
Hukkila ja Krisu kohtaavat fyysisesti talon pihalla, mutta heidän tarinansa ovat erilliset. Krisu on Pulkkisen Saran tapaan naistenlehdessä töissä, mutta siinä missä Sara on hienostunut pohtija, Krisu on äänekäs ja itsekäs tohottaja. Hän puhuu lasten parhaasta, mutta ei todella ajattele muuta kuin omia tarpeitaan. Krisun hahmo on huvittava, eikä hänen Taro-miehensä paljon jää huonommaksi. Taro on aluksi saamaton nysvääjä, mutta liittyy sitten Juhtaiskät -nettiryhmään ja saa puhtia toimiinsa.
Kirjaa jälkikäteen selatessa mieleen palaa Krisun ja Taron surkuhupaisa avioero, mutta kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Hukkila, joka tekee lähtöä Japaniin. Hänen päähänsä on pantu monia oivalluksia ja paljon asiaa. Hukkilan mietteissä - ja Krisun kohelluksessa - paljastuu monta nykymaailman arkista kummallisuutta. Siksi näistä kahdesta kirjasta suosikkini on ehdottomasti Mörön teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti