Löysin tämän vanhan hyvän dekkarin Kotkan kirjaston kirjojenvaihtokaapista. Joka kerran käydessäni kirjastosta tutkin kaapin hyllyt. Pari kertaa olen jotain löytänytkin, jolloin olen myös luopunut jostain omasta kirjasta. Mitään velvoitetta viedä kirjoja ei tietenkään ole, koska kirjoja saa viedä ja tuoda aivan vapaasti.Oikeastaan kirja lähti mukaan miestäni varten. Hän on dekkareiden suurkuluttuja, ja tarjoilen silloin tällöin hänelle luettavaksi jotain muutakin kuin Remestä ja Soininvaaraa. Usein kyllä vastaanotto on hieman nuiva: "Ai taas joku naisdekkari." Mieheni pitää enemmän James Bond - kuin Miss Marple -tyylistä.
Eeva Tenhunen on kyllä minun mielestäni suomalaisen dekkarigenren huippunaisia. Harmi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan dekkaria. Tenhusen kirjoissa on Agatha Christien ja Maria Langin tapaista menneen ajan tuntua ja tunnelmaa. Nuku hyvin, Punahilkan lukijakin varmaan ihmettelee, miten ahdasmielistä elämää kaikkine vaiettuinen salaisuuksineen on eletty 70-luvun maalaiskylässä. Eipä silti, tämän viikon Hesareista Pietarsaaren lestadiolaisseurakunnan tapahtumista lukiessa mietin aivan samaa.
Nuku hyvin, Punahilkassa ei esiinny Tenhusen vakiopoliisi Halla vaimoineen. Tämän kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja (!) Ulla Autio, joka tulee kirjan alussa pikkukylään. Oikeastaan hän pakenee menneitä ja tapahtumien edetessä huomaa, että lähes koko K:n yhteiskoulun opettajakunta on tullut kyläpahaseen samasta syystä. Koulun rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen on nimittäin koonnut henkilökuntaansa erinäisiä eksyneitä lampaita. Henkilöitä on paljon: kirjan alkulehdillä olevassa luettelossa on 18 opettajan nimet. Lisäksi tietysti vielä oppilaita, pari kyläläistä ja poliisi.
Alussa on muuten myös kartta niille meille, jotka haluavat tarkkoja tietoja miljööstä. Kirjan tapahtuma-aika on syyslukukausi eli syksy ja talvi. Lumisen talven kuvaus sopi mainiosti minulle, kun makasin sohvalla lukemassa ja katseeni kirjasta nostaessani näin lumen kuorruttamat pihapuut.
Kirja on oikeastaan Ulla Aution kirjoittama selostus tapahtumista. Näkökulma on siis koko ajan hänen, ja vain hänen ajatuksiaan kuvataan. Kerronta ei kuitenkaan ole mitään tajunnanvirtaa, vaan selkeää kuvausta. Mukana on myös runsaasti dialogia.
Parasta minusta kirjassa on pienen kylän elämän kuvaus. Minusta on aina kiinnostavaa lukea koulumaailmasta, ja vaikka Tenhunen kuvaa minun silmiini "vanhan ajan" koulua, niin monet hahmoista olisivat täysin siirrettävissä nykykouluun. Henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi eläviä ja todentuntuisia.
Kirjaa lukiessani mietin, miksi minua ei tässä ärsytä vanhanaikaisen maailman kuvaus samalla tavalla kuin jokin aika sitten lukemassani Maria Langissa. Osaksi kyse on ilman muuta Tenhusen tyylistä, joka on luontevaa, ja osaksi varmaan myös siitä, että kyse on Suomesta ja maalaiskylästä. Lisäksi Tenhunen osaa kirjoittaa jännittävästi. Tässä kirjassa jännitystä luo Punahilkka ja susi -teema.
Jännittävin, ja mielestäni paras, Tenhusen dekkareista on kuitenkin Mustat kalat, jota suosittelen niille, jotka eivät Tenhusta vielä ole lukeneet. Sen jälkeen voi sitten ahmia kaikki muut.
3 kommenttia:
Olen hurahtanut Tenhuseen jo ajat sitten ja kerännyt hänen dekkareitaan divareista.Luen kirjat uudelleen ainakin joka kesä, parempaa rantalaiturilukemista ei olekaan!
Mistä saataisiin uusi Eeva, kun entinen lopetti kahdeksaan kirjaan?
Ehkä aiheellisestikin, sillä Tenhusen viimeisimmässä kirjassa on jo toiston makua.
Nuku hyvin, Punahilkka perustuu murhaa lukuunottamatta todelliseen kouluun. Siinä kerrotaan minun isäni tarina melkoisen todenmukaisesti. Sen takia en ole pystynyt tarttumaan kirjaan neljäänkymmeneen vuoteen.
Anonyymi 1, minäkin toivon uutta Eevaa ilmestyväksi. Vielä en ole keneenkään niin ihastunut, vaikka Leena Lehtolaisen kirjat pääsevät lähelle.
Anonyymi 2, ymmärrän hyvin, että kirja, jonka henkilöhahmon taustan tuntee, ei tunnu hyvältä. Voisi jäädä itseltänikin lukematta. Kuten tekstissäni sanoin, hahmot ovat hyvin todentuntuisia, mutta en missään vaiheessa lukemista ajatellut, että henkilöillä olisi tarkat vastineensa todellisuudessa. Jos kirja on ilmestynyt kaunokirjallisuutena, niin suhtaudun siihen niin, että se on tekijänsä mielikuvituksen tuotetta, enkä ole kiinnostunut, mistä tekijä on inspiraation saanut. Luulen, että aika harva lukija on. Elämäkertateokset ovat sitten eri asia. Joskus myös joistakin historiallisista henkilöistä kirjoitetut romaanit vähän hämäävät, kun huomaa ajattelevansa, että "ai tuollainenko se olikin", ennen kuin muistaa, että tämä on fiktiota.
t. MAr
Lähetä kommentti