Vappulukemiseksi kantaaottava työläiskuvaus. Nyt ei ole kyse 1800-luvun lopun realismin ajan tekstistä, vaan Barbara Ehrenreichin vuonna 2001 kirjoittamasta Nickel and Dimed -kirjasta, joka on dokumentti nykypäivän työläisten elämästä.
Vähän alle kuusikymppinen Ehrenreich, filosofian tohtori ja kolumnisti, päätti kokeilla, pystyykö Amerikassa asumaan ja elämään tekemällä työtä minimipalkalla. Hän muutti pois kotoaan ja ilmoittautui työnhakijaksi erilaisiin matalapalkkatöihin. Työn saaminen ei ollut vaikeaa, sillä onhan "Babs" valkoihoinen ja puhuu äidinkielenään englantia.
Ravintola-, myynti-, siivous- ja hoitotyöstä ei ollut pulaa, mutta ongelman aiheutti asuminen. Monet Ehrenreichin työkavereista asuivat ahtaasti ja kalliisti. Yleinen tapa näytti (näyttää) olevan asua motelleissa, jotka tietysti veloittavat kovan hinnan. Kaksikaan työtä ei lopulta riittänyt turvallisen, ihmisarvoisen asumisen maksamiseen.
Oma lukunsa on työpaikkojen harjoittama valintapolitiikka. Vaikka työntekijöistä on pulaa, tarjokkaat joutuvat tekemään outoja psykologisia testejä ja antamaan virtsanäytteen huumetestiä varten. Ehrenreichin mukaan testien tarkoitus on alistaa jo alistuneet ihmiset, jotta he uskoisivat, etteivät he ansaitse yhtään parempaa kuin huonosti palkatun työn, jossa joku valvoo koko ajan. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva ja alistettu ihminen ei nouse vastustamaan parempina pitämiään, varsinkin kun on taloudellisesti riippuvainen. Firmojen nöyryyttävien käytäntöjen ja väliportaan johtajien kyttäyksen jälkeen työntekijän ainoa tapa kapinoida on "antaa asiakkaalle enemmän kuin kuusi krutonkia salaattiin".
Luin kirjan lukupiirissämme, ja se sai aikaan laajan keskustelun. Puhuimme tietysti siitä, miten erilainen yhteiskunta U.S.A. on Suomeen verrattuna ja miten Suomen tilanne on sentään vielä melko hyvä, vaikka merkkejä amerikkalaistumisesta on näkyvissä.
Monet meistä olimme lukiessamme ihmetelleet, miten ihmiset tekivät esimerkiksi surkeasti palkattua siivoustyötä rikkaiden kodeissa eivätkä nähneet tilanteessa mitään erityistä tai korjattavaa. Osa kyllä toivoi voivansa itsekin joskus saavuttaa amerikkalaisen unelman, mutta osa oli jo menettänyt toivonsa eikä tosiaan uskonut pystyvänsä tai ansaitsevansa parempaa. Ehrenreicin kysellessä, eikö tilannetta voisi jotenkin muuttaa esim. joukkovoimalla, ei hän saanut juurikaan vastakaikua. Suomalaisen yhteiskunnan kasvatin, joka nauttii - ainakin toistaiseksi - ammattiliittojen työn tuloksesta palkka- ja työaika-asioissa, on todella vaikeaa ymmärtää, miten liittoon kuulumisesta on saatu tehtyä niin suuri peikko.
Lukupiiritapaamisessamme puhutti lisäksi eriarvoisuus ja samoin se, että näköalattomuus periytyy. Mietimme, missä määrin Suomessakin jää käyttämättä potentiaalia, koska lapsilta ja nuorilta puuttuu perheen tuki ja kannustus.
Tämä kirja oli silmiä avaava lukukokemus. Vaikka kirjan tapahtumapaikka on valtameren takana, se teki monet viime aikojen uutiset työttömyydestä ja tuloeroista aivan uudella tavalla todellisiksi. Suosittelen, muutoinkin kuin suomalaisen työn päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti