Leila Tuure: Piiritanssi (2009)

Tunnelmasta toiseen. Kun edellisessä kirjassa sinkkunaiset pyörivät ravintoloissa 2000-luvun Tampereella, tässä kirjassa piirissä tanssivat 1840-luvun Porissa nuoret säätyläiset.

Oli tosin hauska lukea nämä kirjat peräkkäin ja huomata, että peruskysymys, hyvän kumppanin löytäminen, ei ole mihinkään muuttunut. Parisuhde on yhtä lailla Tyyppiteorian naisten kuin Piiritanssin päähenkilöiden Kristiina ja Aleksandra Modenin mielessä.

On epäreilua verrata, mutta koska tämän kirjan asetelma muistuttaa suuresti Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvia romaaneja, en vertailulta voi välttyä. Vaikka Tuure kuvaa tarkasti kaupunkia ja ihmisiä ja vaikka kirjan pääpari Aleksandra ja Mikael Grönfors ovat sopivan epäsovinnaisia, niin jonkinlainen elävyys kirjasta puuttuu.

Myös kerronnan jatkuvuudessa on ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että tarina jotenkin hypähtelee eteenpäin. Lukija arvaa melko pian henkilöiden esittelyn jälkeen, ketkä saavat toisensa, mutta tähän ratkaisuun päästään vasta kirjan loppupuolella. Loppuun on vielä mahdutettu vakava sairastuminen ja piikatytön pyrkimys erottaa isäntäparinsa. Mainittu piikatyttökin emäntäunelmineen kuin putoaa taivaasta ja häviää yhtä nopeasti.

Vaatii taitoa kuljettaa sopiva määrä henkilöitä pitkin romaania niin, että lukija ei jää ihmettelemään, mistä tuokin tuohon tupsahti tai mihin sekin on kadonnut. Tämän lajin mestareita on tämän päivän (4.9.2009) kohukirjailija Jari Tervo, jonka Myyrä-romaani on uskomaton kokoelma henkilöitä, jotka romaanin kuluessa putkahtelevat aika ajoin esiin, yllättäen, mutta täysin romaanin maailmassa uskottavasti.

Leila Tuuren kirja sopii romanttisten tarinoiden ystäville. Jos tästä pitää, niin kirjan etulehdillä mainitaan kaksi muutakin, nimistään päätellen historiallista, teosta.

Laura Saari: Tyyppiteoria (2008)

Sormipano baarissa sivulla 29 ja raiskausyritys sivulla 97. Kyseessä on"Laura Saaren villi esikoisteos, jossa arkipäiväkin voi nostattaa sävähdyttäviä vibroja - kuuman kaupungin yöstä nyt puhumattakaan!" Näin kehuu takalieveteksti tätä 2008 ilmestynyttä kirjaa, jonka päähenkilö on 32-vuotias Suomen kirjallisuuden gradua vaille valmis oleva opiskelija-kenkäkaupan myyjä Tampereelta, joka on siis takaliepeessä mainostettu "kuuma kaupunki".

Lainasin kirjan avainsanojen "Suomen kirjallisuuden opiskelija" ja "sinkkutyttö" perusteella. Arvelin saavani tuttuun opiskeluympäristöön sijoitetun letkeän chick-lit-kirjan viimeisten lomapäivien ratoksi. Enkä täysin pettynyt. Ikuisen opiskelijatytön Sallan vaiheet miestenmetsästyksessä noudattavat lajityypin konventiota vuoroin humoristisine vuoroin surullisine kohtauksineen. Monet kohtauksista pystyy näkemään filminä, enkä hämmästyisi, jos tästä kirjasta tehdään elokuva.

Sen sijaan minua vaivasivat kirjan kuvaukset seksistä. Tai oikeastaan eivät ne kuvaukset, vaan jokin muu. Olenhan minä Anaïs Ninini ja Henry Millerini sekä satunnaiset miestenlehdet lukenut, joten suorasukainenkaan seksikuvaus ei sinänsä häiritse. Kuitenkin ronskin seksin ja seksuaalisen väkivallan kuvaus nuorten naisten viihdekirjassa vain tökki. Kirjaa lukiessani kyllä ajattelin, etten selvästikään kuulu kohderyhmään, koska näin ajattelen. Uskon, että nuoret tytöt lukaisevat tämän yhtenä muiden joukossa, ja voi olla, että muissakin lajityypin teoksissa seksiä kuvataan nykyään samaan tapaan. Bridget Jonesin päiväkirjojen ilmestymisestä on sentään jo yli kymmenen vuotta, ja chick lit -kirjojen kirjo taatusti laaja.

Haluan huomauttaa, että kyseessä ei ole moraalinen kannanotto naisten seksuaalisuuteen. Minulle on ihan sama, juokseeko seksin perään nainen vai mieshahmo. En olisi pitänyt kirjasta yhtään enempää, vaikka päähenkilönä olisi ollut Sakke, joka etsii täydellistä panoa ja inhoaa mahaläskejään.

Osa ärtymyksestäni menee uskottavuuden piikkiin. Jos päähenkilö olisi ollut kymmenen vuotta nuorempi, jotenkin hänen itseinhoinen minäkuvansa, ryyppäämisensä ja lapsellisuutensa olisi mennyt paremmin läpi. Yli kolmikymppisen akateemisen koulutuksen hankkineen naisen ainakin toivoisi suhtautuvan vähän kypsemmin tilanteeseensa. Toisaalta huumori on vaikea laji, joten ylilyönnit ovat ymmärrettäviä. Lisäksi lajityyppiin ovat aina kuuluneet nuoren naisen kasvukivut, töppäilyt ja muut kommellukset. Toivottavasti kyseessä ei ole jonkinlainen ajan ilmiö: Tämä on tänä kesänä toinen lukemani viihdekirja, jonka huumori syntyy siitä, että päähenkilö on tietämätön (tai tyhmä).

Okei, mitä hyvää? Itsensä etsiminen on aina hyvä aihe. Myös seksuaalinen väkivalta ja erityisesti sen seuraukset ilman muuta ansaitsevat tilaa kirjallisuudessa. Tämän kirjan hyviä puolia ovat lisäksi eloisa dialogi, huvittavat kuvaukset ja kielikuvat sekä henkilöiden kuvaus ilman ylenpalttista ulkonäköön ja tuotemerkkeihin keskittymistä, mikä on tämän tyypin kirjoissa melko tavallista. Ja ilman muuta pidin siitä, että paha saa palkkansa ja että päähenkilö saa pikku hiljaa sovun itsensä kanssa. Niin ja enemmän olisin tietysti toivonut juttua kirjallisuuden opiskelusta.

Kirjoitettuani tämän etsin linkkiä Laura Saaresta. Löysinkin mielenkiintoisen blogipostauksen, jossa kirjailija kertoo pseudonyyminsä synnystä ja kuvaa itseään kirjoittajana. Sonetteja Lauralta -otsikolla (huomatkaa opiskelijat hieno viittaus) nimetty blogi lähti heti seurantaan.