Lionel Shriver: Jonnekin pois (2010)

Lionel Shriver on julkaissut ensimmäisen romaaninsa vuonna 1987, ja Jonnekin pois on hänen yhdeksäs teoksensa. Ennen Poikani Kevin -kirjaa en ollut hänestä kuullut mitään, ja koska Poikani Kevinin aihe tuntui liian rankalta, en sitä ole koskaan lukenut, vaikka jokainen opiskelija, joka sen on kurssia varten lukenut, on siitä pitänyt. Sen maineen takia suhtauduin vähän varauksellisesti lukupiirimme valintaan ottaa Jonnekin pois luettavaksi.

Kirjan aihe tuntui kiinnostavalta. Päähenkilö Shepherd Knacker on tehnyt hullun lailla töitä voidaksen viettää loppuelämänsä trooppisella saarella nauttien. Suunnitelmiin tulee iso mutka, kun hänen vaimonsa Glynis sairastuu syöpään ja säästöjä tarvitaan hoitoihin.

Shepherd on nimensä mukaisesti paimen tai kaitsija. Hän huolehtii paitsi vaimostaan myös isästään. Siskon kohdalla menee raja, mutta senkin rajan löytymisessä menee aikansa. Lisäksi Shepherdillä on ystävä nimeltä Jackson, jonka loputtomia yhteiskuntaa arvostelevia saarnoja hän kuuntelee. Jackson tyttären harvinainen sairaus tuo vielä lisää huolehdittavia hänen elämänpiiriinsä.

Shriver kuvaa sairauksia tarkasti. Kirjassa tulevat vastaan erilaiset hoidot ja niiden seuraukset, eikä yksityiskohdissa säästellä. Sairastuneet Glynis ja Jacksonin tytär Flicka kuvataan vahvoiksi persooniksi, joiden kanssa muilla on kestämistä. Glynis on paikoin suorastaan ilkeä, eikä mielestäni ihan kaikki selity katkeruudella.

Shepherd alistuu sekä vaimonsa että muiden hyväksikäytettäväksi, kunnes vihdoin tekee päätöksensä. Shriver osaa kuvata ihmisiä niin, että heidän hahmonsa tulevat lähelle. Esimerkiksi Shepherd herätti minussa paikoin ihailua ja paikoin raivoa. Ihailin hänen omistautumistaan vaimonsa hoitamisessa, mutta välillä mieleni olisi tehnyt tarttua häntä niskasta ja ravistaa. Mieleeni tuli Kluunin kirja Vaimoni kävi lääkärissä, jossa mies kyllä hoiti vaimoaan, mutta jota olisi tehnyt mieli ravistaa vähän muista syistä.

Kirjassa eniten vaikutti jälleen amerikkalaisen yhteiskunnan kovuus. Aihetta on sivuttu monessa lukupiirimme teoksessa alkaen Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-teoksesta. En yhtään ihmettele Shepherdin halua muuttaa pois maasta, vaikka toki hänen paratiisinetsinnässään on pakenemisen ja utopian metsästyksen merkkejä. Myös ihmisten asenteet vallitsevaan tilanteeseen herättivät jälleen keskustelua lukupiirissämme. Kirjan henkilöistä vain Jackson kritisoi vakuutusyhtiöiden ylläpitämää systeemiä, mutta lopulta ei hänenkään arvostelukykynsä saa kovin hyviä arvosanoja.

Toki minun olisi pitänyt ymmärtää jo etukäteen, ettei yksi kirja tee kirjailijan kaikista muista kirjoista samanlaisia, mutta silti yllätyin pitäessäni tästä teoksesta. Yksityiskohtainen kuvaus, mielenkiintoiset henkilöt ja yhteiskunnan kritiikki osuivat sekä minuun että lukupiirimme jäseniin. Loppuratkaisua pidettiin yksimielisesti kirjan tapahtumiin nähden turhan kauniina, mutta kyllä sen kirjan henkilöille soi.

 Avain-kustantamon sivulla mainitaan Shriveriltä suomennetun vielä parikin kirjaa, jotka saattavat sopivasti kohdalle osuessaan lähteä kirjastosta mukaan.

Niina Repo: Arpi (2008) ja Kluun: Vaimo kävi lääkärissä (2003)

Lokakuun alussa oli "Pukeudu pinkkiin" -päivä osana Roosa nauha -kampanjaa. Lehdissä oli paljon asiaa rintasyövästä, joten voi olla, että kirjastossakin oli otettu kampanja huomioon tai sitten oli vain sattumaa, että samalla kertaa käteeni tarttui kaksi kirjaa, joissa käsitellään rintasyöpää.

Nina Revon Arpi on kirja, jota on vaikea kuvata. Repo kirjoittaa omasta rintasyövästään. Kirjassa on 99 eripituista tekstiä, joiden tyyli ja pituus vaihtelevat. Lyhimmät ovat rivin ja pisimmät puolentoista sivun pituisia. Osa teksteistä on runoja, osa suorasanaista kuvausta tai tajunnanvirtaa. Kirjassa on myös Laura Malmivaaran kirjailijasta ottamia valokuvia. Kuvat paljastavat arvet, mutta kuvaavat myös kaunista naista erilaisissa peruukeissa. HS.fin sivuilla on Suvi Ahola käsittelee ns. tunnustuskirjallisuutta, mm. Arpea.

Jo ensimmäinen kuva rinnanpoistoleikkauksesta jääneestä arvesta ja teksti "Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni / Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni" antaa käsityksen kirjan tyylistä. Arpi on omakohtainen, monella tapaa vaikuttava teos. Repo käsittelee aihettaan vuoroin liikuttavasti, vuoroin huumorilla. Paikoin voi lukea mm. nykyajan naiskuvan kritiikkiä, mutta erityisesti minuun vaikutti monesta kohdasta tulkitsemani optimismi.

Kluunin kirja "Vaimo kävi lääkärissä" on täysin erilainen. Kirjan näkökulma on miehen. Kirjan päähenkilönä voi pitää minäkertojaa Stijniä. Toinen päähenkilö on Carmen. Stijn ja Carmen ovat naimisissa ja pienen tyttären vanhemmat. Sitten Carmenilla todetaan aggressiivinen rintasyöpä.

Kirjan takakannessa sanotaan, ettei sitä voi lukea kuivin silmin. Minua kirja ei itkettänyt kuten Revon kirja, mutta pari kertaa tunsin raivoa. Stijn on nimittäin itsekeskeinen, ravintoloissa pyörivä ja vaimoaan pettävä tyyppi. Hän on kuitenkin myös lastaan rakastava ja vaimoaan tukeva mies, joka monta kertaa suuttuu vaimonsa puolesta.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa on näin paljon kaikenlaista "extraa" eli joka on rakenteeltaan näin erikoinen. Kirjassa on kolme osaa ja epilogi. Osat on jaettu lukuihin, joiden otsikkona on sitaatti laulusta, runosta, romaanista, elokuvasta tai tv-sarjasta. Sitaatteja on mm. Beatlesiltä, Bruce Springsteeniltä, Sopranosista ja Milan Kunderalta sekä alankomaalaisilta laulajilta tai kirjailijoilta. Tekstissä on monenlaista fonttia. Yhdellä fontilla on leipäteksti, jonka lomassa on toisella kirjeitä ja tekstiviestejä ja kolmannella muistelmia. Lisäksi kuin kainalotekstinä on eräänlaisia tietolaatikoita, joissa selitetään, ketä ja mitä ovat tekstissä mainitut henkilöt ja paikat kuten ravintolat, sairaalat tai jotkin muut asiat, esim. termit.

Kirja pitää otteessaan. Vaikka Stijnistä saa melko epämiellyttävän kuvan, haluaa tietää, miten käy. Minä ainakin unohdin takakannen tekstin ja toivoin, että Carmen paranisi. Oli riipaisevaa lukea, miten Carmen suunnitteli hautajaisia ja kävi shoppailemassa arkkuvaatteita. Pari nimittäin suunnitteli Carmenin kuoleman ja hautajaiset pienintä piirtoa myöten. Kuolemankin he suunnittelivat, koska Alankomaissa on mahdollista saada eutanasia. Suomalaista lukijaa, ainakin minua, tämä hämmästytti. En osaa sanoa, liioitteleeko kirja vai onko se todella niin helppoa Alankomaissa.

Molemmat kirjat ovat minusta lukemisen arvoisia. Ne ovat erilaisia, mutta niitä yhdistää vaikuttavuus, joka tulee siitä, että molemmat kirjailijat ovat kokeneet sen, mistä kirjoittavat.