Philippe Guicheteau: Sunnuntaikirjeitä Suomesta - Courrier de Finlande

Tarjolla ranskalaista näkökulmaa Suomeen. Philippe Guicheteau muutti Suomeen 1989 opettamaan ranskaa. Hän kirjoitti ystävälleen Samuelille kirjeitä, joissa kuvaili elämäänsä täällä.

Myöhemmin hän muokkasi kirjeistä novellimaisia tarinoita, jotka ilmestyivät kirjana jo 1999. Luin kirjan melko pian ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä kovasti. Kirja on nopea luettava (tämä mahdollisille opiskelijoilleni tiedoksi), sillä kirjassa on samat tarinat sekä suomeksi että ranskaksi. Välillä se oli lainassa ranskantaitoisilla opiskelijoillani, mistä seurasi kivoja keskusteluja.

Kirja on nyt ilmestynyt pokkarina, joten ehdotin sitä oitis lukupiirillemme. Tiesin piirin jäsenten pitävän siitä enkä erehtynyt. Oli kiva lukea kirja uudestaan ja yrittää hieman ymmärtää ranskaakin, sillä ensimmäisellä kerralla en pystynyt yhtään ymmärtämään ranskankielistä osuutta. Oli siis mukava huomata, etteivät viime kesän opinnot aivan hukkaan menneet. Niin hyvin en ranskaa osaa, että voisin sanoa mitään alkutekstin kielestä, mutta Jouni Kuuren suomennos on erittäin sujuva.

Vaikka kirja on tosiaan kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, sen antama kuva Suomesta pätee edelleen. Guicheteau käsittelee tyypillisiä suomalaisiin ja suomalaisuuteen liitettyjä piirteitä kuten täsmällisyyttä, rehellisyyttä, alkoholinkäyttöä ja yhteyttä luontoon, mutta hän tekee sen älykkäästi ja ennen kaikkea hauskasti kritisoiden.

Tekstit kertovat yhtä paljon ranskalaisuudesta kuin suomalaisuudesta. Guicheteau siis analysoi sekä suomalaisuutta että ranskalaisuutta. Lukiessa nousee hymy huulille ja pari ahaa-elämystäkin kirja aiheutti: on hauska nähdä, miten täysin normaalina käytöksenä pitämäänsä asiaa joku toinen voi ihmetellä ja pitää suorastaan kummallisena.

Lukupiirissämme kirjasta pidettiin todella. Siitä löytyi lähes jokaiselle hyviä kohtia siteerattavaksi. Kirja herätti ilman muuta myös keskustelua Suomi-kuvasta ja ulkomaisten tuttavien kokemuksista sekä omista kokemuksistamme muilla mailla. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea, "mitä muut meistä ajattelevat", mutta myös kenelle tahansa viihdyttävää luettavaa etsiville.

Kirjeitä lapsiperheestä & Illalla pelataan Afrikan tähteä

Lapsettomana on joskus mukava kurkistaa lapsiperheen elämään sekä oikeassa elämässä että kirjallisuuden kautta. Myönnetään, että se on joskus myös haikeaa. Toisaalta lapsiperhevierailun pituudesta ja kirjan näkökulmasta riippuen voi myös tulla tunne, että onneksi ei ole kyse minun elämästäni.

Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen kirjeromaani Kirjeitä lapsiperheestä ja Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä eivät kumpikaan saaneet aikaan "onneksi minulla ei ole lapsia" -reaktiota, vaikka molemmissa käsitellään myös lasten kanssa elämisen hankaluutta.

Alvarin ja Katajamäen kirjeet kattavat vuoden pituisen ajan, jolloin kotona lasten kanssa oleva isä ja äiti kirjoittavat toisilleen. Mistään ei tainnut käydä ilmi, mistä kirjoittajat tuntevat toisensa, mutta kirjeet ovat rehellisen tuntuisia kuvauksia tavallisesta arjesta. Kirjoittajat kertovat toisilleen intiimejäkin asioista parisuhteestaan ja kannustavat toisiaan ongelmia kohdatessaan. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo tietysti se, että toinen kirjoittajista on mies. Alvari tuokin ajoittain esille sen, miten kotona lasten kanssa olevaan mieheen suhtaudutaan välillä oudosti.

Kirjassa käsitellään paitsi lasten kanssa elämistä ja parisuhdetta, myös nykyajan elämänmenoa ja ympäristökysymyksiä. Molemmat kirjan perheet pyrkivät luontoa säästävään elämäntapaan, omista lähtökohdistaan. Välillä tulikin huono omatunto omista tuhlaavaisista tottumuksista.

Merete Mazzarellan kirjat ovat suosikkejani. Erityisesti pidän hänen nuoruuden elämäkerroistaan Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Hänen kirjoissaan yhdistyvät kirjailijan omat kokemukset ja hänen lukeneisuutensa. Hän viittaa aina moniin, usein pohjoismaisiin, teoksiin ja tutkimuksiin kuulostamatta kuitenkaan liian akateemiselta. Kirjoissa on myös paljon muistelmia ja juttuja Mazzarellan omasta suvusta, tässä kirjassa ilman muuta hänen isovanhemmistaan.

Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista oli ilmestyessään kai jonkinlainen kohukirja, koska siinä kerrotaan isovanhemmuudesta myös kielteisiä asioita. Tai lähinnä negatiivista on anopin ja miniän suhteen kuvaus. Lukemieni juttujen perusteella odotin mehevämpiä paljastuksia, mutta en suinkaan pettynyt siihen, että mitään kovin erikoista ei paljastettu. Minusta Mazzarellan tyyli ei koskaan ole ollut sensaationhakuinen, rehellinen kylläkin - myös itseään kohtaan.

En siis ymmärrä mitään kohua. On kai täysin ymmärrettävää, että erilaisista kulttuureista tulevien perheenjäsenten välillä on erimielisyyksiä ja ongelmia. Eikä senkään pitäisi olla yllätys kenellekään, ettei lasten kanssa aina jaksa. Joka muuta väittää, valehtelee.

Suosittelen molempia kirjoja ihan kaikille, sekä lapsellisille että lapsettomille. Normaalista ihmisen elämästä hyvällä kielellä kirjoitettuna on ilo lukea.