Neil Gaiman: Neverwhere (1996)

Mistähän johtuu, että jätän Gaimanin teokset useimmiten hyllyyn, vaikka aina jonkin niistä luettuani olen pitänyt?

Neverwhere - Maanalainen Lontoo on juuri pitämääni lajia: Kirja yhdistää meidän maailmamme "alapuoliseen Lontooseen" eli fantasiamaailmaan monenlaisinen hahmoineen. Juonessa on dekkarin piirteitä ja tyyli on sopivasti humoristinen.

Päähenkilö Richard Meyhew on salaa väsynyt elämäänsä. Hänet repäistään kuitenkin hieman liian erikoiseen tilanteeseen hänen autettuaan Door-nimistä tyttöä. Laupias samarialais -kohtaus vie hänet maan alle ja kattojen päälle etsimään avainta, taistelemaan Petoa vastaan ja syömään kasvisruokia, koska tarjotut kissanfileet eivät häntä oikein houkuta.

Kirjassa esiintyvät palkkamurhaajaveljekset Croup ja Vandemar, jotka tuovat mieleen Gaimanin ja Pratchettin yhteisteoksen Good Omens. Yhtymäkohtia voi löytää myös Harry Potter -kirjoihin.

Todellinen fantasian ystävä on tämän varmaan jo lukenut, mutta jos joku haluaa uudenlaisen näkökulman Lontooseen ja erityisesti sen metroasemiin, niin tässä on oiva kirja.

Terry Pratchett: Snuff

Syysloman jälkeen oli sen verran kiireistä, että en ehtinyt lukea edes tätä hankintaani, eli se jäi joululoman iloksi. Tosin se ei haitannut, sillä tätä kirjaa halusinkin lukea rauhassa nautiskellen. Pelkään nimittäin, että tämä on viimeinen Kiekkomaailma-sarjan kirja.

Olen oikeastaan jäävi arvioimaan yhtään Pratchettin kirjaa, sillä olen ollut hänen faninsa ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka 39 Kiekkomaailma-kirjasta kaikki eivät ole huippuhyviä, niin jokaisen niistä voin ottaa käteeni, kun kaipaan hauskaa ja ajatuksia antavaa tekstiä. Olen pitänyt satiireista koko aikuisen ikäni, ja Pratchettin tapa yhdistää eri kirjallisuudenlajien parodia nykyajan vakavienkin ongelmien käsittelyyn on juuri mieleeni.

Kun takakansiteksti lupaa poliisiromaanien tai -tv-sarjojen kliseiden käsittelyä ja etusivuliepeellä on viittaus Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaan, niin olin myyty heti ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. Pratchettin Kiekkomaailma- eli Discworld-kirjoissahan on yleensä pari meidän Roundworld-maailmastammekin tuttua aihepiiriä, joiden yhteydessä käsitellään monenlaisia kysymyksiä.

Snuff-romaanin päähenkilö on Kiekkomaailman ykköskaupungin Ankh-Morporkin poliisipäällikkö Sam Vimes, jonka hahmossa yhdistyvät monet dekkareiden piirteet. Vimes on entinen juoppo, hän tulee huonosti toimeen ylempiensä kanssa, mutta erittäin hyvin alaistensa kanssa, ja hän on ehdottoman   oikeudenmukainen, vaikka venyttääkin joskus sääntöjä.

Nyt Sam Vimes on kuitenkin joutunut lomalle, ja hän lähtee vaimoineen ja poikineen maalle, joka on hänelle täysin vieras ympäristö. Ei voi kuitenkaan olla englantilaistyylistä maaseutua ilman murhaa. Tässä tapauksessa murhattu on maahinen, joka edustaa Kiekkomaailman lajikirjon alinta kastia. Vimes törmää kuolemaa selvittäessään paikallisten rasistisiin mielipiteisiin eikä ole itsekään aivan varma, miten suhtautua maahisiin. Tämän kirjan yksi teemoista onkin suvaitsemattomuus ja vieraan pelko. Snuff on ainakin toinen Pratchettin peräkkäinen teos, jossa näitä teemoja käsitellään. Edellinen eli Unseen Academicals sijoittuu kaupunkiin ja sen aihepiiri on urheilu, tarkemmin sanottuna jalkapallo.

Terry Pratchett sairastaa Alzheimer-tautia, joten en ole ainoa, joka pelkää, ettei uusia kirjoja enää montaa tule. Siksi tähän kirjaan tarttuessani mietin, olisiko Pratchett ajatellut samaa ja kirjoittanut tähän jonkinlaista yhteenvetoa tai vastaavaa. Voi olla, että vain kuvittelen, mutta minusta tuntui, että tässä kirjassa todella esiintyi todella monta vanhaa tuttua hahmoa. Lancren noitasiskosten lisäksi kirjasta puuttui vain eräs tärkeä hahmo, jota ilman en muista yhtäkään Kiekkomaailma-kirjaa lukeneeni.

Jos Terry Pratchett on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan häneen tutustumisen ensimmäisestä kirjasta ja etenemään sarjassa ilmestymisjärjestyksessä. Sinänsä järjestyksellä ei ole väliä, mutta uskon, että aloittamalla alusta pääsee parhaiten sisään tähän maailmaan.

Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Eoin Colfer on kirjoittanut kuudennen osan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -trilogiaan. Tartuin siihen epäileväisenä, sillä en ole oikein innostunut jatko-osista, varsinkaan jos jatko-osan on kirjoittanut joku muu kuin alkuperäinen kirjailija.

Olen pitänyt Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niistä on ollut paljon juteltavaa Veljenpojan kanssa. Niissä on Harry Potter meets James Bond -aihe ja humoristista tyyliä. Siksi uskalsinkin ottaa tämän kirjan, koska tiesin Colferin osaavan kirjoittaa hauskasti.

Vielä yksi juttu... alkaa vanhojen tuttujen henkilöiden esittelyllä. Uutena hahmona mukana on Arthur Dentin tytär Random. Maapallo tuhotaan jälleen, mutta pieni joukko maan asukkaita on aiemmin lähtenyt toiselle planeetalle. Sankarit lähtevät matkalle halki avaruuden estääkseen vogonien yrityksen tuhota kaikki jäljellä olevat ihmiset. Mukana hääräilee oikeita jumalia, joista Torilla on suurin rooli.

Kirjassa on paljon hauskoja kohtauksia. Suosikkini on luku, jossa "uuden maan" asukkaille etsitään jumalaa. Asukkaiden johtaja haastattelee jumalaehdokkaita kunnon "mitkä ovat vahvuutesi jumalana?" -tyyliin. Kuitenkin minua häiritsivät tässä kirjassa juuri ne asiat, joista pidän Adamsin kirjoissa eli erikoiset henkilöhahmot, monet alaviitteet ja tarkat selitykset. Plussan puolelle lukukokemuksen vie huumori. Hauskat kirjat, siis sellaiset, jotka saavat nauramaan, ovat harvassa.

Kirja loppuu niin, että epäilen jatkoa olevan tulossa. Aion kyllä lukea senkin. Pienellä varauksella voin tätä suositella Linnunrata-faneille. Jos trilogiaa ei ole lukenut, tästä voi olla vaikea saada otetta.

Terry Pratchett: Totuuden torvi

Koska pidän Terry Pratchettin kirjoista valtavasti, minulla on ollut tapana lukea hänen Kiekkomaailma-kirjansa sekä englanniksi että suomeksi.

Alkuperäisteosten englanti on sen verran kuvailevaa, ja paikoin tekstissä on ilmeisesti Pratchettin keksimiä sanoja, joten ihan kaikkea en ole ymmärtänyt sanakirjankaan avulla. Siksi on ollut mukava lukea käännös. Vaikka en alkuperäistekstiä täysin ymmärräkään, olen yleensä pitänyt enemmän alkuperäisestä, mikä saattaa tietysti johtua siitä, että suomenkielistä lukiessani jo tiedän, mitä tapahtuu.

Juonen tunteminen ei onneksi paljon haittaa, eikä juoni minulle Pratchetteissä tärkein olekaan. Tärkeintä on satiiri. Pidän monen muun lailla Pratchettin taidosta kertoa täysin uskottavasti omituisesta Discworldistaan niin, että lukija oivaltaa omasta Roundworldistamme jotain. Joskus tajuaa uutta, joskus ei, mutta yleensä huomaa jotain hauskaa.

Totuuden torven satiirin kohde on lehdistö. Kun Kiekkomaailman kääpiöt keksivät painokoneen, ei mene kuin hetki, kun ensimmäinen sanomalehti alkaa ilmestyä, ja tietenkin vielä lyhyemmmän hetken kuluttua ilmestyy ensimmäinen skandaalilehti. Keltaisen lehdistön Kiekkomaailma-version jutut ovat toki enemmän kuin outoja, mutta ihmiset ovat täysin valmiita uskomaan niitä, mikä jatkuvasti hämmästyttää Ankh-Morpok Timesin päätoimittajaa William de Wordea.

Skandaalilehti ei ole ainoa de Worden ongelma. Kirjan varsinaiseen juoneen liittyy vallankaappausyritys, jossa on osallisena de Worden sukua. Kaikki tapahtumat sijoittuvat Ankh-Morpokiin, joten mukana on lähes koko kaupunki vartiostoineen, kiltoineen ja kerjäläisineen.

Jos tämän lukija ei ole koskaan lukenut yhtään Pratchettia, suosittelen ehdottomasti. Tosin yleensä kun olen näitä suositellut, olen kuullut, ettei fantasia kiinnosta. Minusta ei kannata välittää siitä, että kirjat ovat kirjastoissa fantasia- tai nuorten hyllyssä. Fantasiamaailma on vain kehys, jonka sisään Pratchett sijoittaa lempeän ironiset huomionsa nykymaailmastamme.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala (2005)

Neil Gaiman vaikuttaa mieleiseltäni kirjailijalta. Pidän nimittäin tarinoista, erityisesti jos ja kun niissä on onnellinen loppu. Tämä on vasta ensimmäinen Neil Gaimanin kirjoittama kirja, jonka luen, mutta hyvältä vaikuttaa.

Tosin aivan ensimmäinen Gaiman-kirja tämä ei ole, sillä muistan lukeneeni Hyviä enteitä -kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Gaiman ja suosikkini Terry Pratchett. Osasin siis odottaa fantasiaa.

Hämähäkkijumala ei ole Tolkien- tai Pratchett-tyyppinen fantasiateos, jossa kaikki tapahtumat sijoittuvat fantasiamiljööseen ja -aikaan. Tässä romaanissa eletään nykyaikaa lähinnä Lontoossa. Päähenkilö on Paksu Charlie, jonka elämä on alussa hyvin: hänellä on kohtuullinen työpaikka, mukiinmenevä asunto ja morsian. Sitten hänen isänsä kuolee ja hän saa kuulla, että hänellä on veli, minkä jälkeen kaikki muuttuu. Reaalimaailman lisäksi Charlie pääsee tutustumaan noitiin ja toiseen todellisuuteen, isänsä hämähäkkijumalan maailmaan.

Kirjan alku tuntuu vähän tylsältä, koska tosiaan odotin fantasiamaailmaa. Alkupuolella kerrotaan myös muutama eläinsatu hämähäkkijumalasta ja muista eläimistä. Ne tuntuivat ensin irrallisilta ja epäkiinnostavilta, mutta kun päästiin satuun, jossa mukaan tulee lintunainen, niin johan alkaa vauhti lisääntyä. Sen jälkeen kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Kirjassa on seikkailun lisäksi huumoria, joka syntyy veljesten suhteesta ja muutamista sivuhenkilöistä, erityisesti Charlien kihlatun Rosien äidistä.

Hieman minua häiritsi, etten päässyt varmasti selville, mitä kulttuuria hämähäkkijumala edustaa. Toisaalta eläintarinat ovat yhteisiä kaikille kulttuureille, joten ne ymmärtää helposti. Ilmeisesti Charlien isällä on jamaikalaiset juuret, ainakin kirjan loppuhuipennus tapahtuu Karibian merellä.

Gaiman on Pratchettin tapaan nykyaikainen kirjailija. Hänellä on omat nettisivut, joilta voi lukea hänen kuulumisiaan. Hän mainitseekin Hämähäkkijumalan lopussa kiitoksissaan bloginsa ja sen lukijat, jotka "olivat aina paikalla, kun minun piti saada tietää jotain, ja jotka ymmärtääkseni tietävät yhdessä kaiken, mitä tiedettävissä on".