Shauna Reid: Dieettitytön huimat seikkailut

Tämän kirjan ohjeilla ei pääse kesäksi rantakuntoon, mutta sen sijaan voi saada inspiraation opetella terveellinen elämäntapa.

Shauna Reid alkoi kirjoittaa blogiaan The Amazing Adventures of Dietgirl opiskelijatyttönä synnyinmaassaan Australiassa vuonna 2001, jolloin hän painoi 160 kiloa. Kuuden vuoden
kuluttua hän oli naimisissa Skotlannissa ja painoi puolet vähemmän. Dieettitytön huimat seikkailut -kirja perustuu blogimerkintöihin, joihin Reid kirjasi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa. Hän kirjoittaa edelleen ja kannustaa lukijoita terveellisten elämäntapojen pariin.

Tartuin kirjaan - pakko myöntää - hieman tirkistelynhaluisena. Ajatus yli puolitoistasataa kiloa painavasta parikymppisestä, joka lähtee lenkille, oli yhtä aikaa sekä huvittava, hurja että kannustava. En ole koskaan kamppaillut suuren ylipainon kanssa, mutta tiedän kyllä, millaista on miettiä syömisiään ja pakottaa itsensä lenkille. Totta kai halusin tietää, miten käy, vaikka arvasin, ettei tätä kirjaa olisi julkaistu, jos päähenkilö olisi laihduttuaan lihonut kaiken takaisin.

Shauna Reid yllätti minut tekstillään, vaikka kannen perusteella oli lupa odottaa rentoa otetta. Hän suhtautuu itseensä ja painoonsa enimmäkseen huumorilla. Aamuvarhaiset "lepakkolenkit", Painonvartija- ja kuntosalikokemukset hän kuvaa huvittavasti, välillä surkuhupaisasti. Hän hallitsee itseironian ja osaa myös kritisoida painoon ja ulkonäköön keskittynyttä maailmaamme. Hän analysoi ylipainonsa syitä ja sen seurauksia, paikoin kipeän henkilökohtaisesti.

Kirja ei sisällä varsinaisia dieetti- tai kuntoiluohjeita, vaan se on kuvaus yhden naisen matkasta maailman toiselle puolelle ja uuteen elämäntapaan. Reid aloitti Painonvartijoissa, mutta siirtyi sitten nostamaan painoja kuntosalille. Hän tarkastelee hyvin laihdutusbisnestä ja suhtautuu ylipäätään järkevästi laihduttamiseen - paria ylilyöntiä lukuunottamatta. Hän sanoo, että tärkein muutos oli ajattelutavan muutos: ruoka ja syöminen eivät enää ole hänelle vihollisia, vaan ystäviä, jotka auttavat häntä pysymään vahvana ja terveenä.

Shauna Reidin kirja toi mieleeni Janne Jääskeläisen Läski syö miestä -kirjan, josta olen kirjoittanut aiemmin ja joka myös kirjoittaa rennosti, vaikka asenne laihduttamiseen on miehisempi.

Suosittelen Dieettityttöä ilman muuta kaikille painonsa kanssa pyristeleville. Myös blogi ja sen seurana oleva Two Fit Chicks and a Microphone -podcast on kurkkaamisen arvoinen.

Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla

Vappulukemiseksi kantaaottava työläiskuvaus. Nyt ei ole kyse 1800-luvun lopun realismin ajan tekstistä, vaan Barbara Ehrenreichin vuonna 2001 kirjoittamasta Nickel and Dimed -kirjasta, joka on dokumentti nykypäivän työläisten elämästä.

Vähän alle kuusikymppinen Ehrenreich, filosofian tohtori ja kolumnisti, päätti kokeilla, pystyykö Amerikassa asumaan ja elämään tekemällä työtä minimipalkalla. Hän muutti pois kotoaan ja ilmoittautui työnhakijaksi erilaisiin matalapalkkatöihin. Työn saaminen ei ollut vaikeaa, sillä onhan "Babs" valkoihoinen ja puhuu äidinkielenään englantia.

Ravintola-, myynti-, siivous- ja hoitotyöstä ei ollut pulaa, mutta ongelman aiheutti asuminen. Monet Ehrenreichin työkavereista asuivat ahtaasti ja kalliisti. Yleinen tapa näytti (näyttää) olevan asua motelleissa, jotka tietysti veloittavat kovan hinnan. Kaksikaan työtä ei lopulta riittänyt turvallisen, ihmisarvoisen asumisen maksamiseen.

Oma lukunsa on työpaikkojen harjoittama valintapolitiikka. Vaikka työntekijöistä on pulaa, tarjokkaat joutuvat tekemään outoja psykologisia testejä ja antamaan virtsanäytteen huumetestiä varten. Ehrenreichin mukaan testien tarkoitus on alistaa jo alistuneet ihmiset, jotta he uskoisivat, etteivät he ansaitse yhtään parempaa kuin huonosti palkatun työn, jossa joku valvoo koko ajan. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva ja alistettu ihminen ei nouse vastustamaan parempina pitämiään, varsinkin kun on taloudellisesti riippuvainen. Firmojen nöyryyttävien käytäntöjen ja väliportaan johtajien kyttäyksen jälkeen työntekijän ainoa tapa kapinoida on "antaa asiakkaalle enemmän kuin kuusi krutonkia salaattiin".

Luin kirjan lukupiirissämme, ja se sai aikaan laajan keskustelun. Puhuimme tietysti siitä, miten erilainen yhteiskunta U.S.A. on Suomeen verrattuna ja miten Suomen tilanne on sentään vielä melko hyvä, vaikka merkkejä amerikkalaistumisesta on näkyvissä.

Monet meistä olimme lukiessamme ihmetelleet, miten ihmiset tekivät esimerkiksi surkeasti palkattua siivoustyötä rikkaiden kodeissa eivätkä nähneet tilanteessa mitään erityistä tai korjattavaa. Osa kyllä toivoi voivansa itsekin joskus saavuttaa amerikkalaisen unelman, mutta osa oli jo menettänyt toivonsa eikä tosiaan uskonut pystyvänsä tai ansaitsevansa parempaa. Ehrenreicin kysellessä, eikö tilannetta voisi jotenkin muuttaa esim. joukkovoimalla, ei hän saanut juurikaan vastakaikua. Suomalaisen yhteiskunnan kasvatin, joka nauttii - ainakin toistaiseksi - ammattiliittojen työn tuloksesta palkka- ja työaika-asioissa, on todella vaikeaa ymmärtää, miten liittoon kuulumisesta on saatu tehtyä niin suuri peikko.

Lukupiiritapaamisessamme puhutti lisäksi eriarvoisuus ja samoin se, että näköalattomuus periytyy. Mietimme, missä määrin Suomessakin jää käyttämättä potentiaalia, koska lapsilta ja nuorilta puuttuu perheen tuki ja kannustus.

Tämä kirja oli silmiä avaava lukukokemus. Vaikka kirjan tapahtumapaikka on valtameren takana, se teki monet viime aikojen uutiset työttömyydestä ja tuloeroista aivan uudella tavalla todellisiksi. Suosittelen, muutoinkin kuin suomalaisen työn päivänä.