Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Vasta ottaessani kuvaa tästä kirjasta, tajusin, että kirjan kannessa olevassa kuvassa istuu mies katolla. Olin hahmottanut kyllä kuvassa olevan talon ja harmaan taivaan, mutta mies oli jäänyt jotenkin huomaamatta.

Kannen mies istuu rauhallisena ja katselee jonnekin. Kirjan päähenkilö Antti nousee hänkin katolle, mutta putoaa sieltä. Putoamisen jälkeen Antti ei enää olekaan nykyhetkessä, vaan vuodessa 1941 ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi Saksaan.

Isänmaan tähden rakentuu Antin Saksan-muistoihin, joihin on merkitty päiväkirjamaisesti paikkakunta ja päivämäärä. Antin tie vie Helsingistä Saksan ja Itä-Euroopan kautta takaisin Helsinkiin ja Kätilöopistolle. Antin muistoissa vuorottelevat sodan kamaluudet ja Leila-vaimon kanssa koetut hetket. Tärkeä sivuhenkilö on Erkki, jonka Antti tapaa laivalla matkalla Saksaan. Erkki jakaa Antin kanssa sotakokemukset, mutta ei selviä niistä samalla tavalla kuin Antti näyttää selviävän.

Antin muistojen kanssa kerronnassa vuorottelee Antin serkku Kaarlo, joka elää katkeranoloista elämää leskimiehenä. Kaarlokin on sotaveteraani, joka toivoo saavansa huomiota. Hän on kirjan surullinen hahmo, jonka tarve olla tärkeä on riipaiseva. Paitsi sodasta, Isänmaan tähden kertoo siis myös vanhenemisesta. Kaarlon suuhun on pantu monet vanhuutta koskevat surulliset kommentit.

Sotaan liittyy aina käsitys sankaruudesta. Teos näyttää, miten isänmaan tähden tehty teko voikin muuttua täysin. Antin Saksaan lähtö oli sankarin teko, mutta myöhemmin siitä ei voinut puhua. Vaikka Kaarlon kotimaassa käymä sota on jälkipolvien  silmissä kunniallisempi, ei hänkään koe saavansa ansaitsemaansa arvostusta.

Kaiken kaikkiaan kirja teki minut surulliseksi. En jaksanut pohtia tämän kirjan yhteydessä usein mainittuja asioita eli Suomen historian vaiettua vaihetta tai sitä, että nuori nainen kirjoittaa sodasta. Kaikki sotaa tavalla tai toisella käsittelevät kirjat tuovat eteen niin käsittämättömiä kohtauksia, ettei niiden yhteydessä enää kiinnosta teoretisointi. Kun vielä joka hetki jossain päin maailmaa sota jatkuu, niin edes historiallinen näkökulma ei poista tarinan kauheutta.

Jenni Linturin kirja on ehdottomasti mukana, kun esittelen tulevilla kursseilla sota-aiheista luettavaa. Suosittelen tätä ihan kaikille.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Kovin syvällistä tai edes tarkkaa tekstiä ei tästä kirjasta ole tiedossa, sillä valitettavasti minun piti palauttaa tämä jo kirjastoon, koska kirjasta oli jo varauksia. En yhtään ihmettele, että muutkin halusivat tämän pian luettavakseen, onhan Merete Mazzarella ollut jälleen julkisuudessa tämän kirjan tiimoilta.

Mazzarellan teoksista suurin osa kuvaa hänen omaa elämäänsä ryyditettynä hänen sukunsa tarinoilla ja hänen ajatuksillaan erilaisista aiheista, varsinkin kirjallisuudesta. Novellikokoelma Marraskuu ja romaani Ei kaipuuta, ei surua ovat tietääkseni ainoat kaunokirjalliset teokset.

Pidän Mazzarellan tyylistä. Hän kertoo elämästään ja siihen kuuluvista ihmisistä tyylikkäästi, mutta rehellisen tuntuisesti. Tämänkin kirjan tilanne, jossa Mazzarella matkustaa Suomesta Ruotsiin avomiehen luota aviomiehen luo, voisi olla nolostuttava tai skandaalinkäryinen, mutta hänen kertomanaan niin ei ole. Hän käsittelee rakastumista, suhteen päättymistä ja sen aiheuttamia muutoksia muissakin ihmissuhteissa rauhallisesti analysoiden. Kirjan kuvaamat ihmiset voisivat olla minkä ikäisiä tahansa.

Toki Mazzarella ikä vaikuttaa aiheiden käsittelyyn. Hänellä on perspektiiviä ja sivistystä nähdä asioiden syitä ja seurauksia. Hän tuntee sukunsa historiaa, joten kirjassa on sitä kautta yhtä ihmiselämää pitempi aikajana. Mazzarella seuraa aikaansa, joten tässäkin kirjassa on kommentoitu ajankohtaisia uutisia ja tapahtumia, ja koska hän kirjoittaa elämästään, on luonnollista, että kirja käsittelee vanhemista ja eläkkeellä olemista.

Kirjaa lukiessani mietin, kuinkakohan kauan tämäntyyppisiä teoksia vielä julkaistaan. Jos Mazzarella alkaisi kirjoittaa nyt, niin hän varmaan aloittaisi oman blogin. Blogia hänellä ei tietääkseni ole, ja muistaakseni hän suhtautuu kirjassaankin nettiin varautuneesti, mikä tosin saattaa olla vain terveellistä :)

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli lukupiirimme valinta viime syksynä. Kirja päätyi valituksi erään tuttavani suosituksesta. Hän oli ihastunut Nevanlinnan kirjoihin ja suositteli aloittamaan tästä kirjasta. Muut lukupiiriläiset lukivat tämän, mutta minä kuuntelin Marien autossa Seela Sellan lukemana äänikirjana.

Lukupiirin keskustelusta päätellen teos toimii paremmin kuunneltuna, sillä suurin osa lukijoista ei syttynyt kirjalle. Minä taas viehätyin tästä heti alusta lähtien.

Marie Myhrborgh on 100-vuotias leskirouva, joka makaa lähes koko romaanin ajan vuodepotilaana helsinkiläisessa hoitokodissa. Hänen ajatuksensa vievät hänet pois ankeasta todellisuudesta, jossa ainoa ilopilkku on yöhoitaja, jolle Marie antaa nimen Enkeli.

Kirjan ydin ovat muistot. Marie muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Strasbourgissa, avioliittoaan suomenruotsalaisen kirurgin kanssa ja lemmenseikkailujaan tämän veljen kanssa. Taustalla piirtyvät Euroopan historian tapahtumat sadan vuoden ajalta. Marien ranskalaisuus saksalaisella kotiseudulla ja hänen ulkomaalaisuutensa Suomessa vaikuttavat hänen elämäänsä paljon. Tosin Marie tuntuu olevan useinkin täysin tietämätön tapahtumien syistä tai seurauksista.

Marien hahmossa on hilpeää lapsellisuutta, mutta samalla lapsenomaista viisautta. Hän on hyväntahtoinen nainen, joka haluaisi elää onnellista elämää, eikä aina ymmärrä, miksi häntä ei ymmärretä. Hän on ulkopuolinen uudessa kotimaassaan, suvussaan ja jopa avioliitossaan. Kirjan hymyilyttävät kohdat liittyivät avioliittoon: miehen ja vaimon väliset kohtaukset ja Marien suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen olivat paikoin surkuhupaisia.

Muistot lohduttavat Marieta, kun elämässä ei enää ole muuta. Kirja näyttää yhden version siitä, miltä dementoineen ihmisen mieli voisi näyttää. Loppua kohden Marie alkaa menettää muistiaan ja muistot menevät sekaisin. Kirjan luvut on nimetty Marien elämän eri henkilöiden mukaan, mutta luvuissa saatetaan käsitellä tapahtumia useasta eri maasta ja lukuisilta vuosikymmeniltä. Pirstaleinen rakenne kuvaa hienosti Marien pään sisäisiä liikkeitä, mutta ei ole liian hankala lukea.

Marien tarina olisi minusta tarpeeksi kiinnostava sellaisenaan, mutta kirjassa on lisäksi mukana päiväkirja, jossa aluksi nimetön maaseudulta kotoisin oleva nuori nainen kertoo elämästään. Kirjan edetessä selviää, mikä yhteys naisella ja Mariella on, mutta ilman tätä tarinaan kirja olisi uskoakseni ollut yhtä mielenkiintoinen.

Pidin kirjasta todella paljon. Marien henkilö toi mieleeni erään jo kuolleen sukulaiseni, jonka tarinoissa oli samaa vanhan kulttuurin näkökulmaa. Ehkä siksi suhtauduin tähän teokseen tavallista henkilökohtaisemmin.

Olen joskus suunnitellut opiskelijoille kirjaluetteloa, jossa olisi eri ammattialoja kuvaavia kirjoja. Tämä kirja kuuluisi ehdottomasti hoitoalan listalle. Suosittelen tätä ilman muuta myös kaikille niille, jotka ovat yhtään kiinnostuneet mikrohistoriasta. Ja äänikirjana! Seela Sellan ääni ja lukutapa sopii tähän täydellisesti.