Merete Mazzarella: Fredika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

Olen oppitunneilla aina Runebergiä käsitellessäni muistanut sanoa, että myös hänen vaimonsa Fredika Runeberg oli kirjailija. Paljon enemmän ei pikaisella Suomen kirjallisuushistorian kurssilla ehdi sanoa. Tämän kirjan luettuani taidan kertoa Fredikasta vähän enemmän.

Merete Mazzarella lähestyy Runebergin elämää monesta näkökulmasta. Hän esittelee Runebergin osana aikansa kirjallisuutta, pohtii hänen suhdettaan mieheensä ja tämän naisiin sekä analysoi tarkasti hänen tekstejään, joissa hän käsittelee kirjoittamista ja omia kirjoituksiaan.

En yleensä lue elämäkertoja, mutta pidän kirjoista, joissa käsitellään fiktiivisesti tunnetun henkilön elämää. Parhaita tähän lajiin kuuluvia lukukokemuksia ovat olleet Rakel Liehun Helene, Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ja Merete Mazzarella Ei kaipuuta ei surua. Vaikka Fredika Charlotta on asiaa alusta loppuun, on tässä samanlaista imua kuin noissa mainitsemissani teoksissa.

Suosittelen tätä kirjaa tietenkin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, mutta myös niille, joita kiinnostaa naisen aseman kehittyminen historian aikana.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Kovin syvällistä tai edes tarkkaa tekstiä ei tästä kirjasta ole tiedossa, sillä valitettavasti minun piti palauttaa tämä jo kirjastoon, koska kirjasta oli jo varauksia. En yhtään ihmettele, että muutkin halusivat tämän pian luettavakseen, onhan Merete Mazzarella ollut jälleen julkisuudessa tämän kirjan tiimoilta.

Mazzarellan teoksista suurin osa kuvaa hänen omaa elämäänsä ryyditettynä hänen sukunsa tarinoilla ja hänen ajatuksillaan erilaisista aiheista, varsinkin kirjallisuudesta. Novellikokoelma Marraskuu ja romaani Ei kaipuuta, ei surua ovat tietääkseni ainoat kaunokirjalliset teokset.

Pidän Mazzarellan tyylistä. Hän kertoo elämästään ja siihen kuuluvista ihmisistä tyylikkäästi, mutta rehellisen tuntuisesti. Tämänkin kirjan tilanne, jossa Mazzarella matkustaa Suomesta Ruotsiin avomiehen luota aviomiehen luo, voisi olla nolostuttava tai skandaalinkäryinen, mutta hänen kertomanaan niin ei ole. Hän käsittelee rakastumista, suhteen päättymistä ja sen aiheuttamia muutoksia muissakin ihmissuhteissa rauhallisesti analysoiden. Kirjan kuvaamat ihmiset voisivat olla minkä ikäisiä tahansa.

Toki Mazzarella ikä vaikuttaa aiheiden käsittelyyn. Hänellä on perspektiiviä ja sivistystä nähdä asioiden syitä ja seurauksia. Hän tuntee sukunsa historiaa, joten kirjassa on sitä kautta yhtä ihmiselämää pitempi aikajana. Mazzarella seuraa aikaansa, joten tässäkin kirjassa on kommentoitu ajankohtaisia uutisia ja tapahtumia, ja koska hän kirjoittaa elämästään, on luonnollista, että kirja käsittelee vanhemista ja eläkkeellä olemista.

Kirjaa lukiessani mietin, kuinkakohan kauan tämäntyyppisiä teoksia vielä julkaistaan. Jos Mazzarella alkaisi kirjoittaa nyt, niin hän varmaan aloittaisi oman blogin. Blogia hänellä ei tietääkseni ole, ja muistaakseni hän suhtautuu kirjassaankin nettiin varautuneesti, mikä tosin saattaa olla vain terveellistä :)

Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (2009)

Zacharias Topelius on ainakin kaikkien keski-ikää vanhempien tuntema satusetä ja Suomen kuvaaja. Muistan minäkin lastentarhaikäisenä ihailleeni isoja tyttöjä Adalmiinan helmi -näytelmässä ja lukiolaisena ahmineeni Välskärin kertomukset.

Merete Mazzarella on kirjoittanut yhden päivän romaanin Topeliuksen elämästä vuonna 1897, vuotta ennen tämän kuolemaa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Topelius herää, syö päivän ateriat, kirjoittaa viestejä ja käy kävelyllä.

Topelius on jo vanha mies ja haluaisi elää rauhassa, nauttia elämästään ja hoitaa kirjeenvaihtoa, joka tosin on rasittavaa. Sen verran paljon erilaisia pyyntöjä ja fanikirjeitä hänelle tulee. Elämää häiritsevät sekä heikentynyt terveys että tyttäret.

Varsinkin Toini-tyttären elämä ja ajatukset aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta Topeliusta kiehtoo naisten välinen ystävyys, toisaalta hän ei voi ymmärtää, miksei tytär jaa isänsä ajatusmaailmaa, jossa nainen on "kodin lempeä, suloinen hoitajatar".

Kirjan sisältö ja imu tulevat Topeliuksen ajatuksista. Mazzarella on käyttänyt Topeliuksen tekstejä, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja runoja, ja merkinnyt ne, mikä häiritsi minua aluksi. Vaikka totuin merkintöihin, aloin miettiä niiden tarkoitusta. Kirja ei ole elämäkerta, mutta autenttiset tekstikappaleet antavat vaikutelman, että teksti todella kuvaa Topeliuksen elämää. Muistan, että minulla oli sama ongelma lukiessani Rakel Liehun Helene-romaania. Tiesi lukevansa fiktiota, mutta teksti on niin taitavaa, että taiteilija alkaa elää.

Ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta pidin tästä kirjasta todella. Olen pitänyt kaikesta, mitä Merete Mazzarella kirjoittaa. Vaikka päähenkilön muistot ja ajatukset olivat paikoin negatiivisia ja ahdistuneitakin, niin teksti oli ihanan rauhoittavaa, mikä varmasti johtuu 1800-luvun ja Topeliuksen varkkaisen elämänmenon kuvaamisesta. Luin tätä usein illalla ennen nukahtamista, jolloin riitti lyhyt pätkä rauhoittamaan ajatukset.

Kirjeitä lapsiperheestä & Illalla pelataan Afrikan tähteä

Lapsettomana on joskus mukava kurkistaa lapsiperheen elämään sekä oikeassa elämässä että kirjallisuuden kautta. Myönnetään, että se on joskus myös haikeaa. Toisaalta lapsiperhevierailun pituudesta ja kirjan näkökulmasta riippuen voi myös tulla tunne, että onneksi ei ole kyse minun elämästäni.

Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen kirjeromaani Kirjeitä lapsiperheestä ja Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä eivät kumpikaan saaneet aikaan "onneksi minulla ei ole lapsia" -reaktiota, vaikka molemmissa käsitellään myös lasten kanssa elämisen hankaluutta.

Alvarin ja Katajamäen kirjeet kattavat vuoden pituisen ajan, jolloin kotona lasten kanssa oleva isä ja äiti kirjoittavat toisilleen. Mistään ei tainnut käydä ilmi, mistä kirjoittajat tuntevat toisensa, mutta kirjeet ovat rehellisen tuntuisia kuvauksia tavallisesta arjesta. Kirjoittajat kertovat toisilleen intiimejäkin asioista parisuhteestaan ja kannustavat toisiaan ongelmia kohdatessaan. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo tietysti se, että toinen kirjoittajista on mies. Alvari tuokin ajoittain esille sen, miten kotona lasten kanssa olevaan mieheen suhtaudutaan välillä oudosti.

Kirjassa käsitellään paitsi lasten kanssa elämistä ja parisuhdetta, myös nykyajan elämänmenoa ja ympäristökysymyksiä. Molemmat kirjan perheet pyrkivät luontoa säästävään elämäntapaan, omista lähtökohdistaan. Välillä tulikin huono omatunto omista tuhlaavaisista tottumuksista.

Merete Mazzarellan kirjat ovat suosikkejani. Erityisesti pidän hänen nuoruuden elämäkerroistaan Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Hänen kirjoissaan yhdistyvät kirjailijan omat kokemukset ja hänen lukeneisuutensa. Hän viittaa aina moniin, usein pohjoismaisiin, teoksiin ja tutkimuksiin kuulostamatta kuitenkaan liian akateemiselta. Kirjoissa on myös paljon muistelmia ja juttuja Mazzarellan omasta suvusta, tässä kirjassa ilman muuta hänen isovanhemmistaan.

Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista oli ilmestyessään kai jonkinlainen kohukirja, koska siinä kerrotaan isovanhemmuudesta myös kielteisiä asioita. Tai lähinnä negatiivista on anopin ja miniän suhteen kuvaus. Lukemieni juttujen perusteella odotin mehevämpiä paljastuksia, mutta en suinkaan pettynyt siihen, että mitään kovin erikoista ei paljastettu. Minusta Mazzarellan tyyli ei koskaan ole ollut sensaationhakuinen, rehellinen kylläkin - myös itseään kohtaan.

En siis ymmärrä mitään kohua. On kai täysin ymmärrettävää, että erilaisista kulttuureista tulevien perheenjäsenten välillä on erimielisyyksiä ja ongelmia. Eikä senkään pitäisi olla yllätys kenellekään, ettei lasten kanssa aina jaksa. Joka muuta väittää, valehtelee.

Suosittelen molempia kirjoja ihan kaikille, sekä lapsellisille että lapsettomille. Normaalista ihmisen elämästä hyvällä kielellä kirjoitettuna on ilo lukea.