Runeberg-ehdokkaat

Olipa mukava huomata, että on lukenut jotain arvovaltaisen raadinkin mielestä vaikuttavaa.

Tämän vuoden Runeberg-ehdokkaat ja teokset ovat Kari Hotakaisen romaani Ihmisen osa, Kristina Carlsonin romaani Herra Darwinin puutarhuri, Monika Fagerholmin romaani Glitterscenen (suom. Säihkenäyttämö), Gerry Birgit Ilvesheimon romaani Lykantropia, Sanna Karlströmin runokokoelma Harri Harlow’n rakkauselämät, Juha Siron romaani Marilynin hiuspinni ja Maarit Verrosen novellikokoelma Normaalia elämää.

Olen tosin lukenut näistä vain Verrosen novellikokoelman, mutta siitä pidinkin tosi paljon. Hotakainen oli jo lainassa, mutta sattui kiireinen viikonloppu. Carlsoninkin kirjaa olen pyöritellyt käsissäni, mutta lainakoriin asti se ei päätynyt.

Runebergin päivänä 5. helmikuuta nähdään, kuka saa palkinnon.

Tässä on Runeberg-raadin perustelut Uusimaan sivuilta.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

Tässä on huvittavia ja mukavia novelleja nykymaailmasta. Luin nämä yhdeltä istumalta ja pidin jokaisesta. Huomaan muuten syksyn lähestyvän, kun kirjastosta tarttuu mukaan novellikokoelmia, joista etsiskelen koulussa luettavaa, vaikka teidän, että aikaa ei yleensä ole kovin monen teoksen käsittelyyn.

Maarit Verrosen kokoelmaa Normaalia elämää aion ilman muuta suositella kolmoskurssin novellikokoelmaksi. Jutut ovat lyhyitä ja lakonisen huvittavia. Ne eivät ole samalla tavalla irvokkaita kuin Outi Almin Suhteettomia tiloja -kokoelman novellit, mutta usein jonkin novellin luettuani mieleeni nousi kysymys, mitä tämä oikein on. Onko tämä siis normaalia?

Kokoelmassa on neljä erikseen nimettyä osaa, joissa on 4 - 5 novellia. Novellit on nimetty ammatin tai muun roolin mukaan. Suosikkejani ovat Hammaslääkäri-novelli, jonka päähenkilö oikeastaan on hammashoitaja, ja Restauroija-novelli, jossa leppoisa huonekalujen restauroija nousee vastustamaan öykkärimäistä yrittäjää.

Näiden novellien tapahtumia voi pitää täysin mahdollisina. Vaikka itse tuskin ruumiin löydettyäni soittaisin ensimmäiseksi iltapäivälehteen, saa Verronen Varastomies-tarinan parin sivun kuvauksessa luotua uskottavan hahmon, jonka tosiaan voisi kuvitella tekevän niin. Novellia lukiessa hymyilyttää, mutta myös kylmää ajatus siitä, että, niin kuin takakansi sanoo, ihmisten "moraalitajun sattumanvaraisuus" voisi tosiaan olla totta.