Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Lukupiirimme kesäteemaksi valittiin matka. Emme siis lukeneet yhteistä kirjaa, vaan tarkoitus oli lukea mikä tahansa matka-aiheinen kirja.

Olin lähdössä viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan, joten ajattelin, että jokin kevyt matka-aiheinen kirja sopisi hyvin rannalla luettavaksi. Lentoaseman ärrältä nappasinkin tämän pokkarin, joka takakansitekstin perusteella vaikutti juuri sopivalta. "Teoksessa yhdistyy lukuromaani, aikuinen realismihakuinen naisviihde ja kulinaristinen matkakertomus mallikkaaksi kokonaisuudeksi"

Mikään noista luonnehdinnoista ei ole väärin. Tämä kirja on helppo lukea, ja mukana on kuvauksia ruoanlaitosta ja syömisestä. Päähenkilö on Kristiina Kallio, keski-ikää ainakin lähestyvä kuvausjärjestäjä, joka lähtee miehensä ja naapureiden kanssa Toscanaan lomalle. Realisminhakuisuutta voi sanoa olevan pääparin ja muidenkin parien avioliitto- ja rahaongelmien käsittelyssä, ja viihdepuolesta vastaa tuotteita esittelevä miljöökuvaus yhdistettynä onnelliseen loppuun. Kristiinan järjestelyjen ja suunnitelmien törmäykset muiden lomailijoiden elämäntyylin kanssa viihdyttävät myös. Erityisesti seurueen lapset ja nuoret aiheuttavat huvittavia tilanteita.

Periaatteessa aihe, henkilöt ja tietysti miljöö ovat kohdallaan. En kuitenkaan innostunut kirjasta. Teksti on kyllä kepeää, mutta välillä joku henkilöistä innostuu selittämään turhan opettavaisesti jotain historia- tai gastronomia-aiheista tarinaa. Lisäksi minua on alkanut häiritä chick-lit-kirjojen sankarittarien lapsellisuus. Tässäkin tarinassa päähenkilö soutaa ja huopaa teini-ikäisen lailla: halutako nykyistä miestä vai entistä poikaystävää?

Ilmeisesti olen kasvanut ulos genrestä, mikä on harmillista, sillä juuri rannalla tai riippukeinussa lukisin mielelläni sellaista tekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja joka ei tarjoa analysoitavaa. Pelkkiä dekkareita en haluaisi lukea.

En siis suosittele tätä vakavan kirjallisuuden ystäville, mutta jos chick-lit ei töki, niin tämä kirja on kelpo kumppani lomalle.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kigali ei kuulosta paikalta, josta löytäisi kakkukaupan. Kigalista ja Ruandasta tulevat mieleen ihan muut asiat kuin takakannen mainostama "hyväntuulinen romaani", joka "pursuaa huumoria, elämänviisautta ja uskoa huomiseen". Kun lisäksi takakannessa mainostetaan Marie Clairen suulla, että "Mma Ramotswen fanit tulevat rakastamaan tätä", meni muutama kerta, ennen kuin otin kirjan mukaani kirjastosta.

Ennakkoajatukseni kirjasta olivat siis ristiriitaiset. Nimi ja mainosteksti lupaavat viihdekirjaa, mikä ei sopinut Ruandaan liittyviin mielikuviini. Toisaalta mietin, miksi ei Ruandasta tai mistään muustakaan kovia kokeneesta maasta voisi tulla tulevaisuuteen katsovaa tai viihteellistä kirjaa. Aivan varmasti siellä julkaistaan menneitä kauheuksia analysoivia teoksia, mutta niitä ei käännetä suomeksi tai jos käännetään, ne eivät löydä tietään pikkukirjastojen hyllyihin. Pakko toki myöntää, että siitä huolimatta, että opiskeljoitteni joukossa on ollut ruandalaisia, jättäisin hyllyyn kansanmurha-aiheiset teokset, sekä faktan että fiktion.

Gaile Parkin on syntynyt ja kasvanut Sambiassa, opiskellut Etelä-Afrikassa ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa, muun muassa Ruandassa. Hän siis tuntee kuvaamansa paikat ja ihmiset. Tammen sivujen mukaan Parkin työskentelee konsulttina ja on erikoistunut koulutus-, tasa-arvo- ja HIV/AIDS-kysymyksiin, mikä myös näkyy teoksessa. Siinä käsitellään sekä aids-orpoja että tyttöjen koulutusta. Muita aiheita ovat esimerkiksi avustustyö ja sodan aiheuttamat traumat. Nämä aiheet eivät kuitenkaan ole kirjan pääosassa, vaan kulkevat tarinaan henkilöiden mukana, kun he meenvät tapaamaan kirjan päähenkilöä.

Kirjan päähenkilö on tansanialainen Angel Tungaraza, joka asuu miehensä ja lastenlastensa kanssa Kigalissa. Hän on bisnesnainen, joka leipoo kakkuja erilaisiin juhliin. Angelin asiakkaat ovat läpileikkaus kaupungin asukkaista. He ovat diplomaatteja, YK-virkailijoista, autonkuljettajia ja prostituoituja. Myös talo, jossa Tungarazan perhe asuu, on täynnä ihmisiä eri maista ja kulttuureista. Kaikille kuitenkin maistuvat kakut. Jokainen asiakas viettää kakkua tilatessaan hetken Angelin kanssa, jolloin hän saa mahdollisuuden kuulla heidän ongelmiaan ja ratkoa niitä.

Kakkujen tekijä on oiva valinta päähenkilöksi. Hän tapaa monenlaisia ihmisiä ja pystyy keskustelemaan heidän kanssaan monenlaisista asioista, mutta koska kakut liittyvät juhliin, jokainen tapaaminen liittyy aina mukavaan tapahtumaan. Ei kirja silti mikään loma-ajan viihdelukemisto ole. Siitä pitävät huolen henkilöiden elämänkohtalot, jotka ovat paikoin järkyttäviä. Pessimistisenä Pohjolan asukkaana vain hämmästelee ihmisten kykyä selviytyä ja heidän elämänuskoaan.

Uskallan suositella kirjaa lähes kaikille. Miljöökuvaus on värikästä, henkilöhahmot edustavat ihmiselämän eri puolia, ja rankoista aiheista huolimatta kirjan pohjavire on positiivinen.

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Jos kirjan nimessä mainitaan ruoka ja takakannessa luvataa reseptejä, olen myyty. Nappasin siis tämän kirjan oitis kirjastosta mukaan, vaikka arvasin, että tiedossa on romanttista hömppää.

Ruusuvettä ja lammaspataa on jälleen yksi yhden aiheen (tässä ravintola) kirja, joka tapahtuu Suomesta katsoen riittävän eksoottisessa maisemassa, tässä tapauksessa Irlannissa. Eksotiikkaa kirjaan tuovat myös sen päähenkilöt, iranilaiset siskokset, jotka ovat paenneet pieneen rannikkokylään ja perustaneet sinne ravintolan.

Kirja on viehättävä ja tapahtumat toki ennalta-arvattavia, mutta irlantilaisen keijukaismystiikan ja itämaisten ruokien yhdistelmä on riittävän erikoinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Niin paljon en tästä kuitenkaan innostunut, että etsisin käsiini edellisen osan.

Muistan lukeneeni jonkin muunkin Irlantiin sijoittuvan romanttisen kirjan ja pitäneeni siitä. Verrattuna amerikkalaistyylisiin "nuorten naisten nykypäivää kartoittaviin" kirjoihin Eurooppaan sijoittuvat romaanit ovat jotenkin maanläheisempiä. Sitaatti oli toisen kirjastolöydön takakannesta. Jane Greenin Anoppiahdistus kuulosti (takakansitekstistä huolimatta) sopivalta pitkän viikonlopun viihteeltä, mutta jäi alkusivuille. Kunhan vain muistaisin seuraavalla kerralla, että olen jo kokeillut. Minulla on paha taipumus kantaa kirjastosta samoja kirjoja moneen kertaan.

Shauna Reid: Dieettitytön huimat seikkailut

Tämän kirjan ohjeilla ei pääse kesäksi rantakuntoon, mutta sen sijaan voi saada inspiraation opetella terveellinen elämäntapa.

Shauna Reid alkoi kirjoittaa blogiaan The Amazing Adventures of Dietgirl opiskelijatyttönä synnyinmaassaan Australiassa vuonna 2001, jolloin hän painoi 160 kiloa. Kuuden vuoden
kuluttua hän oli naimisissa Skotlannissa ja painoi puolet vähemmän. Dieettitytön huimat seikkailut -kirja perustuu blogimerkintöihin, joihin Reid kirjasi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa. Hän kirjoittaa edelleen ja kannustaa lukijoita terveellisten elämäntapojen pariin.

Tartuin kirjaan - pakko myöntää - hieman tirkistelynhaluisena. Ajatus yli puolitoistasataa kiloa painavasta parikymppisestä, joka lähtee lenkille, oli yhtä aikaa sekä huvittava, hurja että kannustava. En ole koskaan kamppaillut suuren ylipainon kanssa, mutta tiedän kyllä, millaista on miettiä syömisiään ja pakottaa itsensä lenkille. Totta kai halusin tietää, miten käy, vaikka arvasin, ettei tätä kirjaa olisi julkaistu, jos päähenkilö olisi laihduttuaan lihonut kaiken takaisin.

Shauna Reid yllätti minut tekstillään, vaikka kannen perusteella oli lupa odottaa rentoa otetta. Hän suhtautuu itseensä ja painoonsa enimmäkseen huumorilla. Aamuvarhaiset "lepakkolenkit", Painonvartija- ja kuntosalikokemukset hän kuvaa huvittavasti, välillä surkuhupaisasti. Hän hallitsee itseironian ja osaa myös kritisoida painoon ja ulkonäköön keskittynyttä maailmaamme. Hän analysoi ylipainonsa syitä ja sen seurauksia, paikoin kipeän henkilökohtaisesti.

Kirja ei sisällä varsinaisia dieetti- tai kuntoiluohjeita, vaan se on kuvaus yhden naisen matkasta maailman toiselle puolelle ja uuteen elämäntapaan. Reid aloitti Painonvartijoissa, mutta siirtyi sitten nostamaan painoja kuntosalille. Hän tarkastelee hyvin laihdutusbisnestä ja suhtautuu ylipäätään järkevästi laihduttamiseen - paria ylilyöntiä lukuunottamatta. Hän sanoo, että tärkein muutos oli ajattelutavan muutos: ruoka ja syöminen eivät enää ole hänelle vihollisia, vaan ystäviä, jotka auttavat häntä pysymään vahvana ja terveenä.

Shauna Reidin kirja toi mieleeni Janne Jääskeläisen Läski syö miestä -kirjan, josta olen kirjoittanut aiemmin ja joka myös kirjoittaa rennosti, vaikka asenne laihduttamiseen on miehisempi.

Suosittelen Dieettityttöä ilman muuta kaikille painonsa kanssa pyristeleville. Myös blogi ja sen seurana oleva Two Fit Chicks and a Microphone -podcast on kurkkaamisen arvoinen.

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (2009)

Pirjo Hassinen kertoi romaanistaan Duetossa viime syksynä Petri Pietiläisen haastattelemana. He keskustelivat erityisesti kirjan ruokateemasta. Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että kirjassa kerrottaisiin enemmänkin ruoanlaitosta ja ravintolakeittiön toiminnasta. Hassinen kertoi viettäneensä aikaa jyväskyläläisessä fine dining –ravintolassa, jotta pystyisi kuvaamaan keittiötyöskentelyä haluamallaan tavalla.

Kirjassa ravintolalla ja ruoanlaitolla on iso osa, vaikka kuvauksia ei niin paljon olekaan. Kirjan päähenkilöt Jimi ja Essi ovat keittiömestari ja kokki, jotka haaveilevat omasta ravintolasta, ”ruuan bordellista”, jonne ”tullaan jo valmiiksi halukkaana ja niin kovana että tuskin maltetaan valita”.

Kirja kuvaa noin vuoden pituisen ajanjakson kesästä kevääseen. Lukija saa olla varsinkin alussa tarkkana, että pysyy kärryillä. Tarinan minäkertoja on Jimin psykologivaimo Laura, joka tarkkailee ulkopuolisena miestänsä tämän saadessa kuulla, että Essi on kadonnut. Lauran kertomuksen välissä on kuukausien nimillä otsikoituja jaksoja, joissa kerrotaan Essin tarinaa. Nämä jaksot eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja sisältävät lisäksi Essin lapsuus- ja nuoruusmuistoja.

Teos on taitavasti rakennettu ja kun rakenteen tajuaa, alkaa lukeminen olla helpompaa, vaikka ainakin minä olin parin päivän tauon jälkeen taas pihalla. Kirjassa on vetävä tarina, minkä ansiosta kiinnostus pysyy yllä, mutta välillä alan kyllästyä tähän hyppelehtivään kerrontatekniikkaan. Siksi kai olenkin dekkarien suuri ystävä. Suurin osa niistä kulkee alusta loppuun ilman kikkailua.

Jotain dekkarimaista tässä kirjassa kyllä on. Essin katoamiseen liittyvät hänen miesystävänsä Kimmon nuoruuskokemukset, joiden takia Essi tekee eräänlaista salapoliisityötä.

Kirjan pääteema on ihmissuhteet. Essin ja Kimmon erikoinen suhde hiertää Essin ja Jimin välejä. Laura epäilee miestään eikä tiedä, mitä pitäisi ajatella Jimin ja Essin suhteesta. Kaikkien elämään vaikuttaa halu. Kimmo haluaa seksiä, Essi ei. Laura haluaa perheeseen kolmatta lasta, Jimi puolestaan omaa ravintolaa. Lauran ammatin ja hänen kertomiensa potilaskertomusten kautta tilanteita laajennetaan yleisiksi.

En oikein osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Vaikka Laura analysoi lapsitoiveitaan, niin lapsettomana lukijana minä takerruin ehkä liiaksi Lauran lapsiaiheisiin ajatuksiin. Muiden henkilöiden kohtaloihin en samaistunut, vaikka Jimin tuska menetyksen edessä on kerrottu todella vaikuttavasti. Tässä, kuten muissakin Pirjo Hassisen teoksissa, eniten vaikuttaakin kuvaus, ja siksi kyllä suosittelen kirjaa.

Veikko Huovinen: Hamsterit (1957)

Pitkästä aikaa ehdin lukemaan mitään. Kirjavalinta oli lukupiirimme vastaisku kaikille masentaville nykyajan kuvauksille ja verisille dekkareille.

Kirjahyllyssäni oli jopa kaksi Hamsterit-teosta. Kuvan kirja on ilmestymisvuodelta 1957, mutta se on jo neljäs painos. Ties kuinka monta painosta kirjasta on jo otettu. Ja kyllä kannattaakin ottaa.

Vaikka kirjan maailma selvästi kertoo ajasta ennen kännyköitä ja nettiä, niin perusajatus ei ole vanhentunut. Ihmisen kaipuu rauhaan ja hiljaisuuteen pois ahdistavasta työstä on täysin ymmärrettävä ja samaistuttavissa. Eri asia on, kaipaammeko maaseudulle talvivarastoja keräämään.

Tosin lukupiirimme mielestä ajatus maalle muutosta ei suinkaan ollut vastenmielinen. Moni meistä tunnustautui jonkin sortin hamsteriksi. Erityisesti joulu saa aikaan ruoan hamstrausta, jotta pyhät voi sitten viettää rauhassa varastoja tyhjennellen.

Nykyaikaisissa lämmitetyissä taloissa jääkaapin vieressä ei tarvetta monenlaiselle säilömiselle ja varustautumiselle ole, mutta Hamsterin ja Rurikin puuhista on silti mukava lukea. Teksti etenee letkeästi, mitään kohokohtia ei voi sanoa olevan, mutta eipä henkilöiden puolesta tarvitse jännittääkään. Toki pieniä vastoinkäymisiä varastojen keruussa on, mutta lopulta päästään nauttimaan metsien antimia, etelän hedelmiä ja tropiikin tyttöjen tekemää juomaa.

Veikko Huovisen tuotannossa on purevaakin tekstiä, mutta tämän kirjan huumori on letkeää. Se perustuu lähinnä miesten liioiteltuun käytökseen ja kiireistä elämänmenoa arvostelevaan kuvaukseen.

Suosikkikohtaukseni on ylioppilaskirjoituksissakin ollut kohta, jossa kerrotaan, miten Hamsteri lukee seikkailuromaanejaan vahvasti eläytyen ja nauraa käkättäen. Siinä on hyvä esimerkki kirjallisuuden voimasta. Nyt odotan joululomaa, jotta pääsen itse eläytymään muihin maailmoihin.

Ruokakirjoja - ja yksi keittokirja

Tykkään ihan älyttömästi ruokakirjoista ja keittokirjoista. Voisin ostella niitä koko ajan, mutta kun teen ruokaa tosi harvoin, niin keittokirjojen ostamista vain katselukirjoiksi on hiukan vaikea perustella taloutemme varsinaiselle kokille eli miehelleni. Keittokirjojen katseleminen ei siksikään ole kannattavaa, että pian alkaa tehdä mieli jotain syötävää.

Ja kuitenkin joka kevät ylioppilaskirjoitusten aikaan päähän iskee ajatus, että nämä kokelaat saavat kolmen kuukauden päästä lakin ja se tarkoittaa keväjuhlaa. Apua! Mahtuukohan mekko päälle. Yleensä kolme vuotta sitten kevätjuhliin ostamani musta kotelomekko, jonka ajattelen toimivan vielä monesti, kiristää maaliskuussa mukavasti vatsanseudulla. Niin tänäkin vuonna. Nytpä vain etsin kirjastosta aiheeseen liittyvää luettavaa, jos vaikka saisin aikaa oikean elämäntavan muutoksen.

Paras laihdutukseen liittyvistä kirjoista, jonka olen lukenut, on Janne Jääskeläisen Läski syö miestä. Nimensä mukaisesti se on miehille tarkoitetu, mutta sopi myös ravistelemaan minua. Kunhan pidät turpasi kiinni, kun tarjolla on kaloripitoista syömistä, niin laihdut, sanoo Jääskeläinen. Hän höystää tekstinsä kirosanoin ja usein huvittavin vertauksin. Kirja ei sovi heille, jotka loukkaantuvat, jos heitä kutsuu läskiksi. Jääskeläinen käyttää ylipainosta ja ylipainoisista monia vähemmän korrekteja nimityksiä. Kirjan loppupuolella kielenkäyttö alkoi hieman tympiä, mutta piristävä poikkeus kirja ilman muuta on. Jääskeläinen kuitenkin on itse ollut lihava, joten hän tietää, mistä puhuu.

Hanna Partasen Olet mitä syöt on terveelliseen elämäntapaa ohjaava kirja. Partanen muistetaan suomalaisesta Olet mitä syöt -ohjelmasta sanavalmiina ravitsemusterapeuttina, mutta kirjaa lukiessa ei tarvitse pelätä Jääskeläismäisiä haukkuja. Kirjassa käsitellään terveellisen ruokavalion edut, ylipainon ja jojoilun haitat ja suositellaan tietysti liikuntaa. Kirjassa on mukana tv-ohjelmassa olleita esimerkkitapauksia, joiden kautta havainnollistetaan ruokavaliomuutosten hyviä vaikutuksia. Lopussa on kahden viikon starttipaketti, ruokavalion liikennevalot ja reseptejä. Erityisesti liikennevalolista havainnollistaa tyhmemmällekin, mitä pitää syödä ja millä vain herkutellaan satunnaisesti. Kirja on värikäs, asiallinen tietopaketti, jota voi suositella perusteokseksi.

Mats-Eric Nilssonin kirja Petos lautasella sai aikaan pahoinvointia ja ärtymystä. Miksi hitossa meille tarjotaan kaikenlaista kemiallisesti tuotettua sontaa? Kirja kertoo faktoja eri lisäaineiden valmistuksesta ja vaikutuksista.

Parasta kirjassa on ruoka-aineopas, jossa käydään aakkosittain läpi eri ruoka-aineet ja kerrotaan, mitä kannattaisi varoa. Onneksi kaikki ruokiin lisättävät aineet eivät ole terveyden kannalta varsinaisesti vaarallisia, mutta toisaalta harvat ovat hyödyllisiä. En juurikaan harrasta eineksiä, ja tämän kirjan luettuani jäävät ainakin eineslihapullat lopullisesti ostoslistalta. Miksi ostaisin lihapullia, joissa on vain 60 % lihaa?

Lopun lisäaineopas sai minut sitten jo masentuneeksi. Ovatkohan kaikki nuo yli 1500 ainetta todella tarpeellisia? Asiantuntemukseni ei riitä sitä päättelemään, mutta päätös kannustaa miestä ruoanlaittoon vahvistui. Perempi, että hän tekee vaikka lihottavaa ruokaa aidoista raaka-aineista kuin että syön E:tä täynnä olevia kevyt-eineksiä.

Kirjapinon viimeisin on Pirjo Saarnian Irti makeanhimosta. En uskaltanut lukea sitä. Entä jos se toimii, eikä koskaan tee enää mieli makeaa... Selailin kuitenkin kirjaa. Se on tylsän näköinen ilman kuvia, mutta asiallisen ja kannustavan tuntuinen. Kirjassa on erilaisia taulukoita, joilla perustellaan terveellistä ruokavaliota, ja ruokavalio-ohjeita sekä reseptejä höystettynä Olet mitä syöt -kirjan tapaan esimerkkitapauksilla.

Vaikka Janne Jääskeläinen varoittaa tarmokkaasti ruokapornosta, esittelen tässä vielä suosikkikeittokirjailijani Nigella Lawsonin Nigella Express -kirjan. Ihania koko sivun kuvia (ties millä hiuslakalla kiillotettuja) ja helppoja, muttei kevyitä, reseptejä. Nigellan kirjoja selailen huvikseni, tästäkään kirjasta ei ole tehty kuin pannukakkuja, mutta miltä kuulostaisivat Sesame Peanut Noodles tai Totally Chocolate Chocolate Chip Cookies?

Outi Pakkanen: Talvimies (2007)

Outi Pakkasen taattua tuotantoa. Jos on lukenut muita hänen dekkareitaan, tietää, mitä saa. Pidän nyky-Helsingin kuvauksesta ja tarinasta, jossa ei turhaan veri lennä. En pidä enää Kay Scarpetta -tyyppisistä dekkareista, joten tämä kirja oli oikein hyvä kesäpäivän viihde.

Pakkasen kirjoissa päähenkilön Anna Laineen harrastus on ruoanlaitto, ja tässä kirjassa jopa annetaan reseptit lopussa. Pekonirisottoa saatan kokeillakin.