Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää alkaa siitä, kun Judd Fozmannin ateisti-isä kuolee ja jättää jälkeensä toiveen, että perhe viettäisi juutalaisen perinteen mukaista suruviikkoa. Kirjan nimi ja takakannessa luvattu  tyylilaji "tragedian ja komedia yhdistelmä" saavat saman tien selityksensä,

Kirja etenee kronologisesti, siinä on 50 lukua, joista osa on takaumia Juddin elämään, erityisesti parisuhteeseen ja avioliittoon, ja osa on jaettu eräänlaisiin kohtauksiin. Kohtaukset on "nimetty" kellonajoilla, joten lukija pääsee seuraamaan Juddin elämää seuraavan seitsemän päivän ajan lähes vuorokauden ympäri.

Suruviikko tarkoittaa sitä, että perhe istuu seitsemän päivän ajan välillä kaikki yhdessä, välillä pienemmissä kokoonpanoissa olohuoneessaan ja ottaa vastaan surunvalittelijoita. Ihmiset tuovat mukanaan ruokaa, joten tilaisuudesta muodostuu myös viikon kestävä buffet. Mukana on äiti sekä 3 veljeä ja sisar puolisoineen tai tyttöystävineen. Judd on vastikään eronnut, joten hän saa majapaikakseen kellarin. Perhe siis paitsi istuu yhdessä koko ajan, myös asuu talossa kaikki yhdessä.

Lähtöasetelma on herkullinen: monta ihmistä sullottuna pieneen tilaan tilanteessa, jossa pitää tehdä isoja päätöksiä mm. siitä, kuka jatkaa isän bisnestä. Pinnalle nousevat muistot isästä, lapsuudesta ja sisarusten välisissä suhteissa hiertävät asiat. Mukana sopassa ovat vierailemaan tulevat ystävät ja kylänmiehet, joilla saattaa olla surunvalittelun lisäksi muukin agenda. Esimerkiksi eräs leskimies istuu huomiota herättävän usein lohduttamassa perheen äitiä.

Tropper kirjoittaa hauskasti. Kirja ihan oikeasti sai minut hymyilemään. Huumoria revitään lähinnä sisarusten nuoruusmuistoista ja Juddin erosta. Lisäksi vieraiden sanomisista ja tekemisistä syntyy tilannekomiikkaa. Takakannessa luvataan woodyallenmaista nokkelaa dialogia, ja kerrankin minusta lupaus täyttyy.

Tropper on kirjoittanut myös kirjan Kuinka lähestyä leskimiestä, jonka muistan myös lukeneeni. Siinä oli tämän kirjan lailla päähenkilönä mies, jonka elämässä on kriisi, ja perhe, jonka tapa auttaa päähenkilöä ei aina osu ihan kohdalleen. Näistä kahdesta kirjasta suosittelen tätä Seitsemän sietämätöntä päivää -teosta, sillä muistaakseni Kuinka lähestyä leskimiestä oli melko ennalta-arvattava ja paikoin turhan liioitteleva.

Terry Pratchett: Snuff

Syysloman jälkeen oli sen verran kiireistä, että en ehtinyt lukea edes tätä hankintaani, eli se jäi joululoman iloksi. Tosin se ei haitannut, sillä tätä kirjaa halusinkin lukea rauhassa nautiskellen. Pelkään nimittäin, että tämä on viimeinen Kiekkomaailma-sarjan kirja.

Olen oikeastaan jäävi arvioimaan yhtään Pratchettin kirjaa, sillä olen ollut hänen faninsa ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka 39 Kiekkomaailma-kirjasta kaikki eivät ole huippuhyviä, niin jokaisen niistä voin ottaa käteeni, kun kaipaan hauskaa ja ajatuksia antavaa tekstiä. Olen pitänyt satiireista koko aikuisen ikäni, ja Pratchettin tapa yhdistää eri kirjallisuudenlajien parodia nykyajan vakavienkin ongelmien käsittelyyn on juuri mieleeni.

Kun takakansiteksti lupaa poliisiromaanien tai -tv-sarjojen kliseiden käsittelyä ja etusivuliepeellä on viittaus Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaan, niin olin myyty heti ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. Pratchettin Kiekkomaailma- eli Discworld-kirjoissahan on yleensä pari meidän Roundworld-maailmastammekin tuttua aihepiiriä, joiden yhteydessä käsitellään monenlaisia kysymyksiä.

Snuff-romaanin päähenkilö on Kiekkomaailman ykköskaupungin Ankh-Morporkin poliisipäällikkö Sam Vimes, jonka hahmossa yhdistyvät monet dekkareiden piirteet. Vimes on entinen juoppo, hän tulee huonosti toimeen ylempiensä kanssa, mutta erittäin hyvin alaistensa kanssa, ja hän on ehdottoman   oikeudenmukainen, vaikka venyttääkin joskus sääntöjä.

Nyt Sam Vimes on kuitenkin joutunut lomalle, ja hän lähtee vaimoineen ja poikineen maalle, joka on hänelle täysin vieras ympäristö. Ei voi kuitenkaan olla englantilaistyylistä maaseutua ilman murhaa. Tässä tapauksessa murhattu on maahinen, joka edustaa Kiekkomaailman lajikirjon alinta kastia. Vimes törmää kuolemaa selvittäessään paikallisten rasistisiin mielipiteisiin eikä ole itsekään aivan varma, miten suhtautua maahisiin. Tämän kirjan yksi teemoista onkin suvaitsemattomuus ja vieraan pelko. Snuff on ainakin toinen Pratchettin peräkkäinen teos, jossa näitä teemoja käsitellään. Edellinen eli Unseen Academicals sijoittuu kaupunkiin ja sen aihepiiri on urheilu, tarkemmin sanottuna jalkapallo.

Terry Pratchett sairastaa Alzheimer-tautia, joten en ole ainoa, joka pelkää, ettei uusia kirjoja enää montaa tule. Siksi tähän kirjaan tarttuessani mietin, olisiko Pratchett ajatellut samaa ja kirjoittanut tähän jonkinlaista yhteenvetoa tai vastaavaa. Voi olla, että vain kuvittelen, mutta minusta tuntui, että tässä kirjassa todella esiintyi todella monta vanhaa tuttua hahmoa. Lancren noitasiskosten lisäksi kirjasta puuttui vain eräs tärkeä hahmo, jota ilman en muista yhtäkään Kiekkomaailma-kirjaa lukeneeni.

Jos Terry Pratchett on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan häneen tutustumisen ensimmäisestä kirjasta ja etenemään sarjassa ilmestymisjärjestyksessä. Sinänsä järjestyksellä ei ole väliä, mutta uskon, että aloittamalla alusta pääsee parhaiten sisään tähän maailmaan.

Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Eoin Colfer on kirjoittanut kuudennen osan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -trilogiaan. Tartuin siihen epäileväisenä, sillä en ole oikein innostunut jatko-osista, varsinkaan jos jatko-osan on kirjoittanut joku muu kuin alkuperäinen kirjailija.

Olen pitänyt Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niistä on ollut paljon juteltavaa Veljenpojan kanssa. Niissä on Harry Potter meets James Bond -aihe ja humoristista tyyliä. Siksi uskalsinkin ottaa tämän kirjan, koska tiesin Colferin osaavan kirjoittaa hauskasti.

Vielä yksi juttu... alkaa vanhojen tuttujen henkilöiden esittelyllä. Uutena hahmona mukana on Arthur Dentin tytär Random. Maapallo tuhotaan jälleen, mutta pieni joukko maan asukkaita on aiemmin lähtenyt toiselle planeetalle. Sankarit lähtevät matkalle halki avaruuden estääkseen vogonien yrityksen tuhota kaikki jäljellä olevat ihmiset. Mukana hääräilee oikeita jumalia, joista Torilla on suurin rooli.

Kirjassa on paljon hauskoja kohtauksia. Suosikkini on luku, jossa "uuden maan" asukkaille etsitään jumalaa. Asukkaiden johtaja haastattelee jumalaehdokkaita kunnon "mitkä ovat vahvuutesi jumalana?" -tyyliin. Kuitenkin minua häiritsivät tässä kirjassa juuri ne asiat, joista pidän Adamsin kirjoissa eli erikoiset henkilöhahmot, monet alaviitteet ja tarkat selitykset. Plussan puolelle lukukokemuksen vie huumori. Hauskat kirjat, siis sellaiset, jotka saavat nauramaan, ovat harvassa.

Kirja loppuu niin, että epäilen jatkoa olevan tulossa. Aion kyllä lukea senkin. Pienellä varauksella voin tätä suositella Linnunrata-faneille. Jos trilogiaa ei ole lukenut, tästä voi olla vaikea saada otetta.

Tuukka Sandström: Taksipuhetta (2009)

Kiinnostaako sinua tietää, mitä ihmiset puhuvat taksissa? Tuukka Sandström paljastaa esikoisessaan, mitä taksinkuljettajat pääsevät, tai minun näkökulmastani joutuvat, kuulemaan töissä.

Sandströmin kirja oli lukupiirimme vuoden ensimmäinen, ja se valikoitui luettavaksi, koska kirjailija on erään jäsenemme entisiä oppilaita. Äikänopettajana ainakin minä olisin mielissäni, jos joku opiskelijoistani julkaisisi kirjan. Ainakin tietäisi, ettei ole onnistunut tappamaan lukemisen ja kirjoittamisen iloa. Sandström on vieläpä perustanut oman Idiootti-nimisen kustantamon.

Kirja koostuu sivun-parin mittaisista dialogeista. Ne on jaettu kuuteen lukuun, jotka on nimetty autonosien mukaan. Luvuilla on lisäksi niiden teemoja kuvaavat alaotsikot: ahneus, viha, turhamaisuus, rakkaus, hämärä ja totuus. Kirjaa on ilo lukea. Dialogi on napakkaa, ja painopiste on asiakkaissa, jolloin lähes joka juttuun saadaan clou. Sanavalmiin kuljettajan mietteitä olisi kyllä lukenut enemmänkin. Harvoin nauran ääneen kirjaa lukiessa, mutta Taksipuhe on paikoin sen verran uskomatonta, että väkisin naurattaa. Alun ja lopun lyhyet tunnelmapalat antavat viitteitä siitä, että Sandströmiltä voisi odottaa kenties muutakin kuin humoristista sanailua, mikä siis on hänellä ehdottomasti hallussa.

Asiakkaiden kirjo on suuri, mutta pääpaino on hulluissa ja humalaisissa. Kovin montaa asiallista kyytiä ei ole, mikä on aivan ymmärrettävää. Eihän vaikka kaltaiseni tavallinen äikänope, joka tarvitsee keskipäivällä kyydin työterveysasemalle, ole mitenkään huvittava tai erikoinen asiakas. Sen sijaan huoria etsivät perheenisät ja ”etsä tiedä, kuka mä oon” –blondit ovat ainakin huvittavia, toki paikoin surkuhupaisia.

Viha-jakso oli suosikkini, aiheestaan huolimatta. Sandström paljastaa yhden nykymaailman ongelman kertoessaan, miten vuorotellen eri kansallisuuksia edustavat kyydittävät selvittävät kuskille, mitä naapurikansaa kannattaa varoa, kun ”niillä on kaikilla puukot”. Kirjassa on jonkin verran muuta kuin suomea puhuvia asiakkaita, mutta kaikki erikieliset sitaatit oli käännetty kirjan loppuun, mistä lukija kiittää. Toinen, hauska jakso on turhamaisuus. Lukekaa itse, millainen asiakas on entinen taksikuski ja miten juttua syntyy vaikka viiksistä.

Lukiessa mietin, mitkähän tarinat ovat totta, ja kun lukupiirissämme kuulin kirjailijan tavanneelta jäseneltä, että kaikki, niin en tiennyt, mitä ajatella. Tarinoita on toki paikoin väritetty ja henkilöitä muutettu, mutta silti ei tahtoisi uskoa joitakin tapauksia eläviksi ihmisiksi. Piirissämme epäuskottavana pidettiin esim. taksin takapenkillä jahtimakkaraa syövää mummoa. Minä taas en haluaisi uskoa, että kaduilla kulkee tästä näytteestä päätellen melkoinen määrä huorien perässä kulkevia kännikaloja. Kaikki örvellykset samoissa kansissa saivat myös miettimään, millaista on, kun osa työtä on kuunnella niitä. Onkohan kirjailija taksityössään viihtynyt? Hän ainakin osaa esittää surkeatkin jutut humoristisesti.

En muuten ollut ainoa lukupiirissämme, joka kirjan luettuaan taksissa istuessaan oli miettinyt, mitähän tässä oikein sanoisi. Ymmärsin kirjasta, että henkilökohtaisuudet ärsyttävät erityisesti, mutta eipä tapanani ole kommentoida kenenkään ammatinvalintaa, ainakaan jos istun kyydissä ja tarkoitus on päästä perille. On aika uskomatonta, että asiakas rupeaa neuvomaan kuljettajaa tyyliin ”hanki, poika, ammatti”.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Sandström ei ehkä kerro tässä kotomaamme koko kuvaa, mutta mainion siivun nyky-Suomesta hän eteen tuo.

Terry Pratchett: Totuuden torvi

Koska pidän Terry Pratchettin kirjoista valtavasti, minulla on ollut tapana lukea hänen Kiekkomaailma-kirjansa sekä englanniksi että suomeksi.

Alkuperäisteosten englanti on sen verran kuvailevaa, ja paikoin tekstissä on ilmeisesti Pratchettin keksimiä sanoja, joten ihan kaikkea en ole ymmärtänyt sanakirjankaan avulla. Siksi on ollut mukava lukea käännös. Vaikka en alkuperäistekstiä täysin ymmärräkään, olen yleensä pitänyt enemmän alkuperäisestä, mikä saattaa tietysti johtua siitä, että suomenkielistä lukiessani jo tiedän, mitä tapahtuu.

Juonen tunteminen ei onneksi paljon haittaa, eikä juoni minulle Pratchetteissä tärkein olekaan. Tärkeintä on satiiri. Pidän monen muun lailla Pratchettin taidosta kertoa täysin uskottavasti omituisesta Discworldistaan niin, että lukija oivaltaa omasta Roundworldistamme jotain. Joskus tajuaa uutta, joskus ei, mutta yleensä huomaa jotain hauskaa.

Totuuden torven satiirin kohde on lehdistö. Kun Kiekkomaailman kääpiöt keksivät painokoneen, ei mene kuin hetki, kun ensimmäinen sanomalehti alkaa ilmestyä, ja tietenkin vielä lyhyemmmän hetken kuluttua ilmestyy ensimmäinen skandaalilehti. Keltaisen lehdistön Kiekkomaailma-version jutut ovat toki enemmän kuin outoja, mutta ihmiset ovat täysin valmiita uskomaan niitä, mikä jatkuvasti hämmästyttää Ankh-Morpok Timesin päätoimittajaa William de Wordea.

Skandaalilehti ei ole ainoa de Worden ongelma. Kirjan varsinaiseen juoneen liittyy vallankaappausyritys, jossa on osallisena de Worden sukua. Kaikki tapahtumat sijoittuvat Ankh-Morpokiin, joten mukana on lähes koko kaupunki vartiostoineen, kiltoineen ja kerjäläisineen.

Jos tämän lukija ei ole koskaan lukenut yhtään Pratchettia, suosittelen ehdottomasti. Tosin yleensä kun olen näitä suositellut, olen kuullut, ettei fantasia kiinnosta. Minusta ei kannata välittää siitä, että kirjat ovat kirjastoissa fantasia- tai nuorten hyllyssä. Fantasiamaailma on vain kehys, jonka sisään Pratchett sijoittaa lempeän ironiset huomionsa nykymaailmastamme.

Pauli Kohelo - kirjasyksyn kysymys

Pääsin tänä syksynä mukaan lukupiiriin, jonka ensimmäinen kirja oli Paulo Coelhon Alkemisti. Lukupiirissä kirjasta pidettiin, mutta sen henkiseen kasvuun kannustava anti todettiin melko köykäiseksi.

Coelhon juuri luettua olikin hauska lukea kustannusosakeyhtiö Siltalan uutuudesta. "Ristijärveläinen metsuri" Pauli Kohelo on julkaissut esikoisteoksensa "Ohessa tilinumeroni".

Ainakin Matti Mäkelä Hesarissa ja Suomen kuvalehden nettisivuille kirjoittava Reetta Ravi pitävät kirjasta. Bookplus-kirjakaupan sivuilla kirjasta sanotaan, että se on "hienovireinen sekoitus mietelmää, omaelämäkertaa ja filosofista pohdintaa ihmisen osasta maailmankaikkeudessa". Kirja on "kouriintuntuva osoitus siitä, että pieni ihminen voi kirjoittamisprosessin aikana kasvaa keskipituiseksi".

Hakusanoilla "Pauli Kohelo" löytyy monta blogia ja uutissivua, jolla arvuutellaan, kuka pseudonyymin Kohelo takana todella on. Ehdokkaita ovat olleet Kari Hotakainen, kustantaja Touko Siltala ja jopa Hesarin arvostelun kirjoittanut Matti Mäkelä.

Koko juttu on aika hauska, ja luulen, että oli Kohelo sitten Hotakainen tai ei, niin tämä kirja tarttuu kirjastosta mukaan. Jos kirja on "samaan aikaan sekä Graalin malja että iso tuoppi", niin sitä lienee vaikea vastustaa.