Lionel Shriver: Jonnekin pois (2010)

Lionel Shriver on julkaissut ensimmäisen romaaninsa vuonna 1987, ja Jonnekin pois on hänen yhdeksäs teoksensa. Ennen Poikani Kevin -kirjaa en ollut hänestä kuullut mitään, ja koska Poikani Kevinin aihe tuntui liian rankalta, en sitä ole koskaan lukenut, vaikka jokainen opiskelija, joka sen on kurssia varten lukenut, on siitä pitänyt. Sen maineen takia suhtauduin vähän varauksellisesti lukupiirimme valintaan ottaa Jonnekin pois luettavaksi.

Kirjan aihe tuntui kiinnostavalta. Päähenkilö Shepherd Knacker on tehnyt hullun lailla töitä voidaksen viettää loppuelämänsä trooppisella saarella nauttien. Suunnitelmiin tulee iso mutka, kun hänen vaimonsa Glynis sairastuu syöpään ja säästöjä tarvitaan hoitoihin.

Shepherd on nimensä mukaisesti paimen tai kaitsija. Hän huolehtii paitsi vaimostaan myös isästään. Siskon kohdalla menee raja, mutta senkin rajan löytymisessä menee aikansa. Lisäksi Shepherdillä on ystävä nimeltä Jackson, jonka loputtomia yhteiskuntaa arvostelevia saarnoja hän kuuntelee. Jackson tyttären harvinainen sairaus tuo vielä lisää huolehdittavia hänen elämänpiiriinsä.

Shriver kuvaa sairauksia tarkasti. Kirjassa tulevat vastaan erilaiset hoidot ja niiden seuraukset, eikä yksityiskohdissa säästellä. Sairastuneet Glynis ja Jacksonin tytär Flicka kuvataan vahvoiksi persooniksi, joiden kanssa muilla on kestämistä. Glynis on paikoin suorastaan ilkeä, eikä mielestäni ihan kaikki selity katkeruudella.

Shepherd alistuu sekä vaimonsa että muiden hyväksikäytettäväksi, kunnes vihdoin tekee päätöksensä. Shriver osaa kuvata ihmisiä niin, että heidän hahmonsa tulevat lähelle. Esimerkiksi Shepherd herätti minussa paikoin ihailua ja paikoin raivoa. Ihailin hänen omistautumistaan vaimonsa hoitamisessa, mutta välillä mieleni olisi tehnyt tarttua häntä niskasta ja ravistaa. Mieleeni tuli Kluunin kirja Vaimoni kävi lääkärissä, jossa mies kyllä hoiti vaimoaan, mutta jota olisi tehnyt mieli ravistaa vähän muista syistä.

Kirjassa eniten vaikutti jälleen amerikkalaisen yhteiskunnan kovuus. Aihetta on sivuttu monessa lukupiirimme teoksessa alkaen Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-teoksesta. En yhtään ihmettele Shepherdin halua muuttaa pois maasta, vaikka toki hänen paratiisinetsinnässään on pakenemisen ja utopian metsästyksen merkkejä. Myös ihmisten asenteet vallitsevaan tilanteeseen herättivät jälleen keskustelua lukupiirissämme. Kirjan henkilöistä vain Jackson kritisoi vakuutusyhtiöiden ylläpitämää systeemiä, mutta lopulta ei hänenkään arvostelukykynsä saa kovin hyviä arvosanoja.

Toki minun olisi pitänyt ymmärtää jo etukäteen, ettei yksi kirja tee kirjailijan kaikista muista kirjoista samanlaisia, mutta silti yllätyin pitäessäni tästä teoksesta. Yksityiskohtainen kuvaus, mielenkiintoiset henkilöt ja yhteiskunnan kritiikki osuivat sekä minuun että lukupiirimme jäseniin. Loppuratkaisua pidettiin yksimielisesti kirjan tapahtumiin nähden turhan kauniina, mutta kyllä sen kirjan henkilöille soi.

 Avain-kustantamon sivulla mainitaan Shriveriltä suomennetun vielä parikin kirjaa, jotka saattavat sopivasti kohdalle osuessaan lähteä kirjastosta mukaan.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kigali ei kuulosta paikalta, josta löytäisi kakkukaupan. Kigalista ja Ruandasta tulevat mieleen ihan muut asiat kuin takakannen mainostama "hyväntuulinen romaani", joka "pursuaa huumoria, elämänviisautta ja uskoa huomiseen". Kun lisäksi takakannessa mainostetaan Marie Clairen suulla, että "Mma Ramotswen fanit tulevat rakastamaan tätä", meni muutama kerta, ennen kuin otin kirjan mukaani kirjastosta.

Ennakkoajatukseni kirjasta olivat siis ristiriitaiset. Nimi ja mainosteksti lupaavat viihdekirjaa, mikä ei sopinut Ruandaan liittyviin mielikuviini. Toisaalta mietin, miksi ei Ruandasta tai mistään muustakaan kovia kokeneesta maasta voisi tulla tulevaisuuteen katsovaa tai viihteellistä kirjaa. Aivan varmasti siellä julkaistaan menneitä kauheuksia analysoivia teoksia, mutta niitä ei käännetä suomeksi tai jos käännetään, ne eivät löydä tietään pikkukirjastojen hyllyihin. Pakko toki myöntää, että siitä huolimatta, että opiskeljoitteni joukossa on ollut ruandalaisia, jättäisin hyllyyn kansanmurha-aiheiset teokset, sekä faktan että fiktion.

Gaile Parkin on syntynyt ja kasvanut Sambiassa, opiskellut Etelä-Afrikassa ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa, muun muassa Ruandassa. Hän siis tuntee kuvaamansa paikat ja ihmiset. Tammen sivujen mukaan Parkin työskentelee konsulttina ja on erikoistunut koulutus-, tasa-arvo- ja HIV/AIDS-kysymyksiin, mikä myös näkyy teoksessa. Siinä käsitellään sekä aids-orpoja että tyttöjen koulutusta. Muita aiheita ovat esimerkiksi avustustyö ja sodan aiheuttamat traumat. Nämä aiheet eivät kuitenkaan ole kirjan pääosassa, vaan kulkevat tarinaan henkilöiden mukana, kun he meenvät tapaamaan kirjan päähenkilöä.

Kirjan päähenkilö on tansanialainen Angel Tungaraza, joka asuu miehensä ja lastenlastensa kanssa Kigalissa. Hän on bisnesnainen, joka leipoo kakkuja erilaisiin juhliin. Angelin asiakkaat ovat läpileikkaus kaupungin asukkaista. He ovat diplomaatteja, YK-virkailijoista, autonkuljettajia ja prostituoituja. Myös talo, jossa Tungarazan perhe asuu, on täynnä ihmisiä eri maista ja kulttuureista. Kaikille kuitenkin maistuvat kakut. Jokainen asiakas viettää kakkua tilatessaan hetken Angelin kanssa, jolloin hän saa mahdollisuuden kuulla heidän ongelmiaan ja ratkoa niitä.

Kakkujen tekijä on oiva valinta päähenkilöksi. Hän tapaa monenlaisia ihmisiä ja pystyy keskustelemaan heidän kanssaan monenlaisista asioista, mutta koska kakut liittyvät juhliin, jokainen tapaaminen liittyy aina mukavaan tapahtumaan. Ei kirja silti mikään loma-ajan viihdelukemisto ole. Siitä pitävät huolen henkilöiden elämänkohtalot, jotka ovat paikoin järkyttäviä. Pessimistisenä Pohjolan asukkaana vain hämmästelee ihmisten kykyä selviytyä ja heidän elämänuskoaan.

Uskallan suositella kirjaa lähes kaikille. Miljöökuvaus on värikästä, henkilöhahmot edustavat ihmiselämän eri puolia, ja rankoista aiheista huolimatta kirjan pohjavire on positiivinen.

Sari Mikkonen: Naistenpyörä (1995)

Näitä novelleja todella suosittelen. Vaikka kokoelma on ilmestynyt jo 1995, eivät nämä tunnu mitenkään vanhentuneilta, eivät sisällöiltään eivätkä teemoiltaan.

Olemme lukeneet koulussa kokoelman ensimmäisen novellin Hinta. Se on ensimmäisessä osassa, jonka novellit kuvaavat eri-ikäisiä ihmisiä. Yhteistä heille on eri syistä johtuva ulkopuolisuuden tai erilaisuuden kokemus. Haikeudesta ja surumielisyydestä huolimatta tarinoissa on sympaattinen viritys.

Keskimmäisen osan novellit ovat todella koskettavia. Ne kertovat tarinan pienviljelijäperheestä, erityisesti äidistä ja kolmesta lapsesta. Vaikka maalaismiljöö ja novellien dialogeissa käytetty murre ovat minulle vieraita, pystyin mielestäni ymmärtämään perheenjäsenten tilanteita ja reaktioita.

Kolmannen osan novellien keskiössä on parisuhde. Näiden novellien henkilöt ovat oudompia kuin muiden osien novellien henkilöt. Osa tilanteista on ymmärrettäviä ja aivan nykymaailmasta tuttujen teemojen mukaisia, kuten Lauantaina-novellin päähenkilön Hemmin epävarmuus ja oman vartalon inhoaminen. Osa on suorastaan absurdeja, kuten Mielteitä-novellin Karin päässä pyörivä ajatus "tuo on leikattava poikki". Tekstin "tuo" on nimittäin hänen peniksensä.

Naistenpyörä on Mikkosen esikoisteos. Tämän kokoelman luettuani tartun varmasti Mikkosen muihinkin kirjoihin.

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt (2007)

Tämän syksyn lukemiset ovat olleet melko surullisia. Tämäkin kirja käsittelee kuolemaa. Tosin näkökulma on melko erikoinen: Asta Leppä ja hänen miehensä ovat eroamassa, kun mies kuolee onnettomuudessa.

Leppä on siis leski, mutta hän ei ole pelkästään rakastanut puolisoaan, vaan myös vihannut tätä. Kirja käsittelee lukujensa nimien mukaisesti kauhua, pelkoa, surua, vihaa, häpeää ja kyllästymistä. Vain yhden luvun nimessä on sana rakkaus.

Minusta on Leppä on tehnyt rohkeasti kirjoittaessaan kirjan. Kuva, joka hänestä ja miehestä syntyy, ei nimittäin ole mukava. Molemmat tuntuvat olevan kypsymättömiä, ja on ilmeistä, että he eivät sovi toisilleen. Mies on vauhtia ja vapautta rakastava kuumakalle; nainen hermokimppu, joka ripustautuu mieheen. He saavat kaksi lasta, joiden suru ja siitä selviytyminen on kuvattu hienosti.

Oli mielenkiintoista lukea tämä kirja heti Kluunin kirjan jälkeen. Kirjojen miehissä on samaa, molemmissa on kyse kuolemasta ja niitä lukiessa jäi välillä ihmettelemään, millaisissa parisuhteissa ihmiset elävät.

Niina Repo: Arpi (2008) ja Kluun: Vaimo kävi lääkärissä (2003)

Lokakuun alussa oli "Pukeudu pinkkiin" -päivä osana Roosa nauha -kampanjaa. Lehdissä oli paljon asiaa rintasyövästä, joten voi olla, että kirjastossakin oli otettu kampanja huomioon tai sitten oli vain sattumaa, että samalla kertaa käteeni tarttui kaksi kirjaa, joissa käsitellään rintasyöpää.

Nina Revon Arpi on kirja, jota on vaikea kuvata. Repo kirjoittaa omasta rintasyövästään. Kirjassa on 99 eripituista tekstiä, joiden tyyli ja pituus vaihtelevat. Lyhimmät ovat rivin ja pisimmät puolentoista sivun pituisia. Osa teksteistä on runoja, osa suorasanaista kuvausta tai tajunnanvirtaa. Kirjassa on myös Laura Malmivaaran kirjailijasta ottamia valokuvia. Kuvat paljastavat arvet, mutta kuvaavat myös kaunista naista erilaisissa peruukeissa. HS.fin sivuilla on Suvi Ahola käsittelee ns. tunnustuskirjallisuutta, mm. Arpea.

Jo ensimmäinen kuva rinnanpoistoleikkauksesta jääneestä arvesta ja teksti "Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni / Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni" antaa käsityksen kirjan tyylistä. Arpi on omakohtainen, monella tapaa vaikuttava teos. Repo käsittelee aihettaan vuoroin liikuttavasti, vuoroin huumorilla. Paikoin voi lukea mm. nykyajan naiskuvan kritiikkiä, mutta erityisesti minuun vaikutti monesta kohdasta tulkitsemani optimismi.

Kluunin kirja "Vaimo kävi lääkärissä" on täysin erilainen. Kirjan näkökulma on miehen. Kirjan päähenkilönä voi pitää minäkertojaa Stijniä. Toinen päähenkilö on Carmen. Stijn ja Carmen ovat naimisissa ja pienen tyttären vanhemmat. Sitten Carmenilla todetaan aggressiivinen rintasyöpä.

Kirjan takakannessa sanotaan, ettei sitä voi lukea kuivin silmin. Minua kirja ei itkettänyt kuten Revon kirja, mutta pari kertaa tunsin raivoa. Stijn on nimittäin itsekeskeinen, ravintoloissa pyörivä ja vaimoaan pettävä tyyppi. Hän on kuitenkin myös lastaan rakastava ja vaimoaan tukeva mies, joka monta kertaa suuttuu vaimonsa puolesta.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa on näin paljon kaikenlaista "extraa" eli joka on rakenteeltaan näin erikoinen. Kirjassa on kolme osaa ja epilogi. Osat on jaettu lukuihin, joiden otsikkona on sitaatti laulusta, runosta, romaanista, elokuvasta tai tv-sarjasta. Sitaatteja on mm. Beatlesiltä, Bruce Springsteeniltä, Sopranosista ja Milan Kunderalta sekä alankomaalaisilta laulajilta tai kirjailijoilta. Tekstissä on monenlaista fonttia. Yhdellä fontilla on leipäteksti, jonka lomassa on toisella kirjeitä ja tekstiviestejä ja kolmannella muistelmia. Lisäksi kuin kainalotekstinä on eräänlaisia tietolaatikoita, joissa selitetään, ketä ja mitä ovat tekstissä mainitut henkilöt ja paikat kuten ravintolat, sairaalat tai jotkin muut asiat, esim. termit.

Kirja pitää otteessaan. Vaikka Stijnistä saa melko epämiellyttävän kuvan, haluaa tietää, miten käy. Minä ainakin unohdin takakannen tekstin ja toivoin, että Carmen paranisi. Oli riipaisevaa lukea, miten Carmen suunnitteli hautajaisia ja kävi shoppailemassa arkkuvaatteita. Pari nimittäin suunnitteli Carmenin kuoleman ja hautajaiset pienintä piirtoa myöten. Kuolemankin he suunnittelivat, koska Alankomaissa on mahdollista saada eutanasia. Suomalaista lukijaa, ainakin minua, tämä hämmästytti. En osaa sanoa, liioitteleeko kirja vai onko se todella niin helppoa Alankomaissa.

Molemmat kirjat ovat minusta lukemisen arvoisia. Ne ovat erilaisia, mutta niitä yhdistää vaikuttavuus, joka tulee siitä, että molemmat kirjailijat ovat kokeneet sen, mistä kirjoittavat.

Terhi Koulumies: Vauvaa vailla (2007)

Tartun aina kiinnostuneena lapsettomuutta kuvaaviin kirjoihin. Lapsettomuus on aihe, joka esiintyy nykyään monenlaisissa teoksissa viihdekirjoista vakaviin. Koulumiehen kirja on jotain siltä väliltä. Aihe on vakava, eikä kirja käsittele sitä kevyesti, mutta monin paikoin ulkonaiseen keskittyvä kerrontatapa tekee kirjasta helposti lähestyttävän.

Päähenkilö on kolmikymppinen Elina, jonka vauvakuume herää, kun hänen pikkusiskonsa saa lapsen. Elina on siihen asti elänyt melko tyytyväistä sinkun elämää, mutta nyt kelpaa huonompikin miesystävä, koska lapsi on saatava.

Elinan haaveissa lapsiperheen elämä on täynnä helliä kohtauksia, juhlapäivien kuvakirjamaista viettoa ja onnea. Kuitenkin hän näkee työssään sosiaalityöntekijänä esim. huostaanottoja. Tässä on ristiriitaa, mikä kuitenkin on uskottavaa, koska lasta haluavan ajatukset usein kiertävät siinä, mikä lasten kanssa eläessä olisi hienoa. Elinakin kuvittelee, miten hän olisi hyvä äiti, joka huolehtii lapsensa tarpeista. Kuvaavia ovat jaksot, joissa Elina hoitaa siskonsa vauvaa ja ihmettelee, miksi sisko on niin väsynyt, koska hänen mielestään lapsen hoitaminen on niin helppoa. Suorastaan tragikoomisia ovat kohdat, joissa Elina suunnittelee lasten nimiä tai syntymäpäiväkakun tekemistä.

Miljöönä on Helsinki ravintoloineen. Ajankuvaus on kirjan vahvoja puolia. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, joka taitaa olla yleinen muoto nykyään ja kuvaa kenties nykyistä minäkeskeistä elämää. Kerronnan seassa, ajankuvaan sopivasti, on myös Elinan seuraamia nettikeskusteluja. Kirjassa on paljon dialogia, joka tekee lukemisen helpoksi.

Puolentoista vuoden aikana Elina aloittaa ja lopettaa seurustelun ja aloittaa hedelmöityshoidon, mutta yksin. Hoitovaiheen kuvaus on uskottavan tuntuista, ja löytämästäni haastattelusta selvisi, että Koulumiehellä on kokemusta lapsettomushoidoista. Kirja yllätti ainakin minut lopullaan, koska kuvittelin ilman muuta Tommi-nimisen miehen ilmestyttyä, että tästä alkaa nyt onnellisen lopun kehittely.

Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä

Tämä arvio on ilmestynyt lapsettomien yhdistyksen Simpukka-lehdessä 2007.

Teresa Laine-Puhakaisen kirja Liian lyhyt elämä on kirja surusta ja hiljaisuudesta. Perheen elämässä alkaa uusi ajanlasku poikavauvan kuoltua pian syntymänsä jälkeen. Päiväkirjan tapaan kirja kuvaa uuden ajanlaskun ensimmäistä vuotta.

Kirjan kertoja on äiti, joka minämuodossa kuvaa tapahtumia ja sisäistä maailmaansa. Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi tyttöä. Kirja alkaa Akseli-pojan syntymällä. Hän kuolee äitinsä käsivarsille.

On valtavaa, että Teresa Laine-Puhakainen on pystynyt kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Hän pystyy antamaan sanat tapahtuneelle ja tunteille. Hän kuvaa erityisen hyvin tuntemuksia niinä päivinä, jolloin perhe tapaa ihmisiä ensimmäisen kerran vauvan kuoleman jälkeen. Mitkään sanat eivät ole oikeita, ja kaikki lohdutusyritykset kääntyvät äidin mielessä vastakohdikseen.

Luvut on nimetty suomalaisten laulujen ja virsien säkein. Aluksi äidin ajatuksissa ei ollut muuta kuin lauluja. Ne pyörivät hänen päässään, ja ne alkavat helposti pyöriä myös lukijan päässä. Laulut ovat tuttuja pop- ja rock-kappaleita, jotka tiivistävät sanoman ja tuovat äidin kokemukset lähelle lukijaa.

Aviopari käsittelee lapsen kuolemaa eri tavoin. Äiti vie lukijan sisään omaan maailmaansa ja näyttää tunnemyrskyn. Isä on toiminnan mies: hän pesee mattoja ja tekee Akselille arkun. Työtä tarjotaan usein lääkkeeksi suruun, jotta ”saisi muuta ajateltavaa”. Joillekin toiminta onkin parhain tapa tulla toimeen surun kanssa, mutta ei kaikille.

Kirjan perusteella monet mielenterveyden asiantuntijatkaan eivät pysty auttamaan ihmisiä yksilöllisesti. Kuolema näyttäytyy lääkäreille epäonnistumisena ja suru epäluonnollisena. Laine-Puhakaiselle halutaan antaa diagnoosi ja lääkkeitä. Maallikkolukija ihmettelee, kuvitteleeko psykiatri tosiaan, että kolme kuukautta on riittää vauvan kuolemasta toipumiseen.

Yhdessä luvussa Laine-Puhakainen kertoo, miten lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmästä oli apua. Ryhmäläiset eivät sortuneet hyvää tarkoittaviin, mutta pahaa tekeviin kommentteihin, vaan antoivat jokaisen olla oma itsensä ja puhua surusta omalla tavallaan. Vaikka osa heistä vain piipahti ryhmässä, jokainen auttoi – tietoisesti tai tietämättään.

Aluksi kirja vaikuttaa suoraan tunteisiin. Päällimmäiseksi jäävät mieleen tunteet: suru ja ahdistus. Sitten huomaa, miten tilanteita ja ihmisiä analysoidaan: kirjailija esimerkiksi ymmärtää eri ammattiryhmiä edustavien hoitajien eri tavan käsitellä Akselin kuolemaa. Toisella lukukerralla huomaa paremmin myös muiden ihmisten reaktiot. Moni lääkäri ja hoitaja voisi lukea tämän kirjan. Ei opiksi, vaan kokemukseksi, sillä mikään oppi ei voi valmistaa vauvan kuolemaan. Kirjan lopussa äiti sanoo, miten Akselin elämä pyyhkäisi hänen ylitseen ja jätti jälkeensä lukuisat kysymykset ja hiljaisuuden. Tämä kirja ei anna vastauksia, mutta se voi olla läheisensä menettäneelle yksi etappi surun polulla.

Uskon, että tämä kirja on vaikea lukukokemus kaikille, jotka ovat menettäneet lapsensa. Lapsettomana koin itsekin ymmärtäväni lapsen menettämisen tuskaa, mutta en voi kieltää, että mielessäni kävi epäreilu ajatus, että kirjan perheessä on kuitenkin kaksi lasta eli enemmän kuin minulla koskaan. Jos olisin nähnyt Laine-Puhakaisen perheen kesken omaa lapsettomuusshokkiani, olisin pitänyt sitä onnen huippuna. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, ettei ulkoapäin voi nähdä kenenkään elämän onnellisuutta.

Vaikka oma menetykseni on erilainen kuin kirjan perheen, kirja toi mieleeni omat kokemukset ja tunteet. Teresa Laine-Puhakainen käyttää surusta monia kielikuvia, joista yksi on virtaava vesi. Liian lyhyt elämä –kirja antoi minulle hetken myös oman suruni virralla, mikä ei ole ollenkaan huono asia.