Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Löytyipä tämmöinen draft (raakaversio lienee suomeksi). Julkaisen tämän, vaikka arvio ei mitenkään mietitty ole, koska pidän tätä blogia myös lukemieni kirjojen luettelona.

****

Virpi Hämeen-Anttila on ollut hänen ensimmäisestä kirjastaan alkaen suosikkini. Olen monena jouluna toivonut hänen uusintaan lahjaksi, sillä kirjat ovat olleet todella mukavaa lomalukemista. Olen pitänyt tarinoista ja akateemisen maailman kuvauksista. On ollut myös mukava lukea romansseista, joiden päähenkilöt eivät ole ihan perinteisiä.

Tässä kirjassa teemana on maahanmuuttajuus ja erilaisuuden kokeminen. Se on minua kiinnostava teema, mutta nyt en syttynyt. Kirjan päähenkilö Olivia asuu Lontoossa. Hän on syntyisin Etelämereltä ja ollut naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Hänen poikansa Matthew on kirjan toinen päähenkilö. Matthew matkustaa Suomeen tutkimaan sukujuuriaan, kun taas Olivia pyrkii olemaan vain englantilainen. Äidin ja pojan suhtautuminen on siis täysin erilainen.

Kirja etenee eri aikatasoilla, joten välillä täytyi vähän miettiä, missä nyt mennään. Takaumissa Olivia muistelee elämäänsä. Rakenneratkaisu kuvaa Olivian matkaa itsensä ja taustansa hyväksymiseen. Nykyhetkessä ollaan Matthewin mukana Helsingissä kuvaamassa elokuvaa. Elokuvassa on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa käsitellään ajankohtaista aihetta eli eri kulttuurien kohtaamista. Samaa teemaa käsitellään siis monessa yhteydessä.

Jotenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. En osaa tarkasti sanoa, miksi tämä kirja ei lähtenyt oikein vetämään. Henkilöt ovat jotenkin jäykkiä, vaikka heidän elämässään onkin vahvoja tunteita.

*****

Nyt jälkeenpäin on pakko sanoa, etten enää edes kunnolla muista, millainen kirja oli. Mitään suurta vaikutusta se ei siis tehnyt. Uskon, että jos on pitänyt Hämeen-Anttilan aiemmista teoksista, pitää tästäkin. Vaikka tarina ei tuntuisi omalta, niin ainakin kerronnan kieli on kunnollista, mitä äikänope arvostaa.

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pidin Pamukin Nimeni on Punainen -kirjasta tosi paljon. Luin sitä nettilukupiirissä, joten osasyy kirjan antiin oli muiden hyvät kommentit. Nyt Valkoista linnaa lukiessani kaipasin samaa ryhmää. Uskon, että olisin saanut kirjasta enemmän irti.

Valkoisessa linnassa on päähenkilöpari. Kirjan kertoja on italialainen oppinut, joka jää merimatkallaan turkkilaisten vangiksi ja päätyy istanbulilaisen oppineen orjaksi. Orja ja hänen isäntänsä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. He elävät yhdessä ja kirjoittavat yhteisen pöydän ääressä istuen.

Miehet opettavat toisiaan, ja vuosien varrella pääsevät sulttaanin suosioon. Tavoitteena on rakentaa uusi ase, jolla kukistetaan sulttaanin vihollinen valkoisessa linnassaan. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja syntipukiksi joutunut italialainen saa paeta, mutta kuka pakenee, kuka jää.

Miehet opettavat toisilleen aiemmin oppimiaan asioita, mutta tärkeimmäksi nousee kysymys omasta itsestä. He kirjoittavat tekstejä elämästään, jotta oppisivat tuntemaan itsensä. He kirjoittavat kokemistaan hyvistä asioista ja tekemistään synneistä. He puhuvat paljon pelosta, mikä onkin ajankohtainen aihe, koska kaupungissa riehuu rutto.

Kirjan teemaksi voi sanoa kahden kulttuurin kohtaamisen, mutta siinä käsitellään myös ihmisenä olemista. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin raskas. Minua jäi lisäksi vaivaamaan kirjan loppu. Venetsiasta saapuu matkailija, joka tulee tapaamaan Istanbuliin jäänyttä ja lukee miesten tarinan. Ja sitten hän istuu katselemassa ikkunasta näkyvää puutarhaa. Vähän kuin minä lopettaessani lukemisen.