Amélie Nothomb: Samuraisyleily

Koska edellisen lukemani Nothombin teoksen nimeä ei ollut suomennettu sananmukaisesti, aloitin tämän kirjan lukemisen alkuperäisnimestä. Samuraisyleily on ranskaksi Ni d'Éve ni d'Adam eli Ei Eeva eikä Aatami. Kirjan loppuessa tulee selväksi, mistä samuraisyleily tulee, mutta koko kirjaa kuvaa alkuperäinen nimi jälleen paremmin.

Samuraisyleilyssä kerrotaan ihastuttava rakkaustarina. Hetken saavat päähenkilöt elää - jos ei ihan paratiisimaisissa tunnelmissa, niin melkein. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, mutta koska päähenkilöt ovat niin nuoria, jopa kirjan loppuratkaisua voi pitää hyvänä.

Kirjassa on sama päähenkilö kuin Nöyrin palvelijanne -kirjassa. Parikymppisenä Japaniin muuttava Amélie haluaa parantaa japanin kielen taitoaan, sillä hän on oppinut sitä lapsuudessaan asuessaan Japanissa. Amélie päättää alkaa antaa ranskan tunteja ja saa yksityisoppilaakseen Rinrin, komean nuorukaisen.

Verrattuna Nöyrin palvelijanne -kirjassa kuvattuihin rankkoihinkin kulttuurien yhteentörmäyksiin tässä kirjassa on kyse enemmänkin kevyistä väärinymmärryksistä. Pääosaan nousee nuorten rakkaustarina, mutta toki taustalla kulkee koko ajan Amélien pohdinta siitä, kuka hän on. Yleissävy on kuitenkin kevyt. Rinri on lempeä, kaikesta innostuva nuori mies, joka ilmeisesti todella rakastaa Amélieta. Amélie ei sen sijaan oikein tiedä, mitä haluaa. Rinri olisi hänelle tie Japanin kansalaiseksi, mutta vaikka hän rakastaa Japania paljon, vielä enemmän hän kuitenkin haluaa kirjoittaa.

Jos kirja ei sijoittuisi Japaniin ja jos siinä ei olisi  eurooppalaista näkökulmaa aasialaiseen kulttuuriin, sitä voisi pitää jopa chick lit -osastoon kuuluvana. Kulttuurien ja ajatusmaailman erilaisuuden kuvaaminen tuo kirjaan kiinnostavuutta. Kovin syvällistä kuvaa Japanista ei Samuraisyleily anna, mutta Nothombin omat kokemukset Japanista varmistavat sen, että faktat ovat kunnossa. Luin samaan aikaan tämän kirjan kanssa Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta -kirjaa, jossa on alaotsikkonsa mukaisesti "tarinoita nousevan auringon maasta". Kirjoissa oli joitakin samoja asioita, esimerkiksi Fuji-vuorelle nouseminen.

Verrattuna Nöyrin palvelijanne - ja Vaitelias naapuri -kirjoihin tämä kirja on kevyttä luettavaa ja jättää hyvän mielen, mikä on joskus aivan paikallaan.

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli lukupiirimme valinta viime syksynä. Kirja päätyi valituksi erään tuttavani suosituksesta. Hän oli ihastunut Nevanlinnan kirjoihin ja suositteli aloittamaan tästä kirjasta. Muut lukupiiriläiset lukivat tämän, mutta minä kuuntelin Marien autossa Seela Sellan lukemana äänikirjana.

Lukupiirin keskustelusta päätellen teos toimii paremmin kuunneltuna, sillä suurin osa lukijoista ei syttynyt kirjalle. Minä taas viehätyin tästä heti alusta lähtien.

Marie Myhrborgh on 100-vuotias leskirouva, joka makaa lähes koko romaanin ajan vuodepotilaana helsinkiläisessa hoitokodissa. Hänen ajatuksensa vievät hänet pois ankeasta todellisuudesta, jossa ainoa ilopilkku on yöhoitaja, jolle Marie antaa nimen Enkeli.

Kirjan ydin ovat muistot. Marie muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Strasbourgissa, avioliittoaan suomenruotsalaisen kirurgin kanssa ja lemmenseikkailujaan tämän veljen kanssa. Taustalla piirtyvät Euroopan historian tapahtumat sadan vuoden ajalta. Marien ranskalaisuus saksalaisella kotiseudulla ja hänen ulkomaalaisuutensa Suomessa vaikuttavat hänen elämäänsä paljon. Tosin Marie tuntuu olevan useinkin täysin tietämätön tapahtumien syistä tai seurauksista.

Marien hahmossa on hilpeää lapsellisuutta, mutta samalla lapsenomaista viisautta. Hän on hyväntahtoinen nainen, joka haluaisi elää onnellista elämää, eikä aina ymmärrä, miksi häntä ei ymmärretä. Hän on ulkopuolinen uudessa kotimaassaan, suvussaan ja jopa avioliitossaan. Kirjan hymyilyttävät kohdat liittyivät avioliittoon: miehen ja vaimon väliset kohtaukset ja Marien suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen olivat paikoin surkuhupaisia.

Muistot lohduttavat Marieta, kun elämässä ei enää ole muuta. Kirja näyttää yhden version siitä, miltä dementoineen ihmisen mieli voisi näyttää. Loppua kohden Marie alkaa menettää muistiaan ja muistot menevät sekaisin. Kirjan luvut on nimetty Marien elämän eri henkilöiden mukaan, mutta luvuissa saatetaan käsitellä tapahtumia useasta eri maasta ja lukuisilta vuosikymmeniltä. Pirstaleinen rakenne kuvaa hienosti Marien pään sisäisiä liikkeitä, mutta ei ole liian hankala lukea.

Marien tarina olisi minusta tarpeeksi kiinnostava sellaisenaan, mutta kirjassa on lisäksi mukana päiväkirja, jossa aluksi nimetön maaseudulta kotoisin oleva nuori nainen kertoo elämästään. Kirjan edetessä selviää, mikä yhteys naisella ja Mariella on, mutta ilman tätä tarinaan kirja olisi uskoakseni ollut yhtä mielenkiintoinen.

Pidin kirjasta todella paljon. Marien henkilö toi mieleeni erään jo kuolleen sukulaiseni, jonka tarinoissa oli samaa vanhan kulttuurin näkökulmaa. Ehkä siksi suhtauduin tähän teokseen tavallista henkilökohtaisemmin.

Olen joskus suunnitellut opiskelijoille kirjaluetteloa, jossa olisi eri ammattialoja kuvaavia kirjoja. Tämä kirja kuuluisi ehdottomasti hoitoalan listalle. Suosittelen tätä ilman muuta myös kaikille niille, jotka ovat yhtään kiinnostuneet mikrohistoriasta. Ja äänikirjana! Seela Sellan ääni ja lukutapa sopii tähän täydellisesti.

Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää

Tämä on elämäni ensimmäinen ns. vaalikirjaksi luokiteltavaksi sopiva teos. Tosin kirjaston uutuushyllystä bongasin ensin kirjan nimen ja sitten vasta kirjoittajan. "Anna mun kaikki kestää" -sanonta kuului äitini repertuaariin, joten tuo lause toi mukavasti lapsuuden mieleen. Toki äitinikin käytti lausahdusta samanlaisissa, hieman epätoivoisen huvittuneissa tunnelmissa kuin Pekka Haavisto kommentoidessaan rauhanneuvotteluvaltuuskuntien ruokailujärjestelyjä, joten muistot, jotka mieleen pulpahtivat, eivät välttämättä olleet kaikkein mukavimpia.

Luin kirjan kahdessa osassa. Aluksi luin puolet kirjasta eli vain luvut I ja II, joissa Haavisto kertoo toimistaan rauhan- ja ympäristöneuvottelijana. Tämä oli syy, miksi lainasin kirjan. Kulttuurien kohtaaminen kiinnostaa minua, ja olikin kiinnostavaa lukea äärimmäisistäkin tilanteista, joissa välittävän osapuolen täytyy osata olla provosoitumatta ja asettaa sanansa hyvin - ja kehittää lehmän hermoja. Haavisto näyttää kohtaavan kaikki puhtaalta pöydältä ja arvostavasti. Kirjan alaotsikko "Sovinnon kirja" kuvaa täysin hänen lähestymistapaansa.

Kun vaalitaistelu siirtyi toiselle kierrokselle, päätin lukea kirjasta loputkin. Olen kohdannut Pekka Haaviston lyhyesti ranskan opiskelujeni merkeissä, jolloin minulle jäi hänestä hyvä kuva - niin kuin kaikista muistakin maanmiehistä ja -naisista, joita koululla tapasin. Nyt ajattelin, että voisin antaa Haaviston vakuuttaa minut myös asialla, sillä Niinistöä kannattavaa puhetta olen kuullut niin monelta suunnalta, että hänen puolestaan minulla oli jo tarpeeksi argumentteja.

Anna mun kaikki kestää -kirjan luvut III, IV, V ja VI käsittelevät maailmanpolitiikka, Haaviston lapsuus- ja nuoruusmuistoja, luonto- ja kulttuurikokemuksia ja suomalaisuutta. Onpa loppupuolella jopa teksti nimeltä "Pari riviä isänmaallisuudesta". Aiheista huolimatta Haavisto välttää pateettisuuden, vaikka joissakin teksteissä kyllä oli kirjan alkupään tyylistä poikkeavaa hehkutusta. Hän kirjoittaa sujuvasti ja tarjoilee kivoja tiedonpoikasia mielipidetekstin lomassa.

Esipuheessaan Haavisto kommentoi vaalikirja-asiaa: "Poliitikon elämässä vaaleja tulee ja menee. Koska jotkin vaalit ovat aina tulossa, poliitikon kirjat pannaan helposti omaan, vaalikirjakategoriaan. Toivon, että tmän kirjan ajatukset ja kokemukset kestävät tarkastelua myös vaalien välillä." Vaalikirjalla on tosiaan hieman huono maine, mutta se ei ole ollut syynä vaikkapa siihen, etten ole aiemmin niitä lukenut. Jos kirjassa on jokin kiinnostava aihe, kuten tässä sovittelu- ja ympäristötyö, niin kirja kiinnostaa kenen tahansa kirjoittamana. Tykkään lukea pamflettejakin sopivasta aiheesta, ja tätä kirjoittaessani on yöpöydällä kesken Merete Mazzarellan uusin kirja, jossa hän aivan Haaviston tapaan kertoo omasta elämästään ja ajatuksistaan sekä kommentoi ajankohtaisia asioita.

Kirjastoluokituksessa Haaviston kirja on pantu luokkaan 99.1 eli elämäkerrat, muistelmat (tarkemmin 99.13 yhteiskuntaelämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat eli poliitikot, presidentit ym.) ja Mazzarellan kirja taas luokkaan 86.22 eli suomenruotsalaisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Molemmista kirjoista minulle tulevat  mieleen blogit. Näitä juttuja voisi hyvin lukea kummankin blogista, joka olisi sekoitus asiaa ja ajankohtaisten tapahtumien kommentointia. Haavisto on bloggaamista kokeillutkin, mutta sai tarpeekseen kommenttien alatyylisyydestä.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita aihe tai kirjoittaja kiinnostaa. Haavisto ei puhu tässä teoksessa vaaleista tai muutenkaan "tee politiikkaa" mitenkään hyökkäävästi, joten uskoisin, että kirja kantaa hänen toiveensa mukaisesti vaalien välilläkin. Riitojen sovittelemiseen voi tästä kirjasta saada ajatuksia, vaikkei kiertäisikään maailmalla rauhaa rakentamassa, vaan yrittäisi ratkoa vaikkapa sisarusten välisiä kiistoja.

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Toinen susikirja saman tien Tiina Lymin kirjan jälkeen. Tosin ei tässäkään ole kyse oikeasta eläimestä, vaan ihmisestä.

Leonie Swannin Murha laitumella -kirjasta tuttu lammaslauma on päässyt vihdoin perimälleen matkalle Eurooppaan, tarkemmin sanottuna Ranskaan. Talvea aletaan viettää laitumella linnan vieressä. Aluksi kaikki näyttää hyvältä, mutta pian käy ilmi, että seutua riivaa ihmissusi. Eikä linnankaan historia aivan herttainen ole.

Lammaslauman paimen Rebecca on saanut vaivoikseen äitinsä, minkä takia hän ei aivan täysin keskity laumaansa. Miss Maplen ja kumppanien tutkimukset etenevät melko rauhassa. Ratkottavaa onkin: Kuka on ihmissusi? Missä on ainoan paikallisen lampaan kadonnut lauma? Keitä ovat kummalliset talvituristit? Ainoa ongelma on vieras kieli, jota kyllä viereisen laitumen vuohet ymmärtävät, mutta näiden tapa ajatella on niin sekavaa, että sekavasti ajattelevat lampaatkin sen huomaavat.

Lukijalle kerrotaan tapahtumia ja ihmisten ajatuksiakin, mutta hän on tässä kirjassa, kuten ensimmäisessä osassa,  paljolti lampaiden havaintojen varassa. Swann kirjoittaa mainiosti ihmisten tavoista ja puheista lampaiden näkökulmasta, mikä ihastuttaa minua edelleen. Lampaiden tulkinta vaikkapa Rebecan äidin tarot-korteista on mainio. Ääneen nauroin kohtauksessa, jossa oranssi suojavaate toimi juuri niin kuin on tarkoitettu - tässä kohtauksessa suojaa kantaa vain erikoinen kaksikko.

Kunnon perinteisen dekkarin tapaan lukijaa johdatellaan epäilemään murhaajaksi useita kirjan henkilöitä, ja lopussa on tietysti yllätys, kun ihmissusi vihdoin paljastuu.  Ihmissusi-aihe tekee tästä kirjasta on paikoin yllättävän jännittävän. En ainakaan muista ensimmäisen osan olleen niinkään jännittävä vaan enemmänkin huvittava.

Kirja sopii dekkareiden ystäville silloin, kun haluaa lukea jotain vähän erilaista.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miten hoitaa hommansa mies, joka jää yksin vastasyntyneen kanssa? Ihan niin kuin nainenkin, paitsi että ei imetä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanin ansiosta oivaltaa sen, että nainen tai mies ovat samassa tilanteessa vauvan kanssa. Molempien pitää oppia tuntemaan lapsi ja opetella hoitorutiinit.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Antti Pasanen on toimittaja ja tuore isä. Hänen vaimonsa lähtee synnytyssairaalan pihalta muutamaksi päiväksi jonnekin pois ja jättää miehen vastasyntyneen pojan kanssa. Vaimo palaa hetkeksi kotiin, mutta sairastuu masennukseen ja lähtee sitten lopullisesti. Näin kerrottuna tarina ei kuulosta yhtään hauskalta, mutta kirja on hauskaa luettavaa.

Vauvan kanssa kulkeva Antti herättää huomiota, minne meneekin, mutta vääjäämättä sopeutuu leikkipuistoäitien joukkoon. Leikkipuiston äitiporukka on mainio: he eivät tunne toisiaan kuin nimeltä ja puhuvat vain lapsista ja satunnaisesti miehistä. Kirjan huumori syntyy paljolti siitä, että sen antama kuva äideistä vastaa liioitellen stereotypiaa. Huvittavia ovat myös Antin vauvanhoitoon liittyvät pohdinnat ja jotkin ratkaisut.

Kirjan vauva, Paavo-poika on lapsettomankin silmiin helppo lapsi. Toki muutamassa kohdassa menevät Antinkin hermot. Antista kasvaa tarinan edetessä kelpo isä, mutta hänellä onkin hyvä roolimalli. Oma tarinansa on nimittäin Antin isällä, joka omaishoitajana hoitaa aikuista kehitysvammaista poikaa eli Antin veljeä. Nämä kaksi isää muodostavat suorastaan ideaalikuvan miehestä, joka tekee, mitä pitää.

Otin kirjan luettavakseni, koska halusin nähdä, miten Hietamies käsittelee miestä tässä tilanteessa. Miehen valinta päähenkilöksi mahdollistaa komiikan ja muuttaa näkökulmaa aiheeseen sen verran, että lapsetonkin pystyy nauramaan. Pystyin jopa samastumaan joihinkin tilanteisiin, joissa Antin pärjäämistä epäiltiin, ja minusta oli mukava, että kirjassa kyseenalaistettiin - joskin lievästi ja epäsuoraan - naisen synnyinen kyky alkaa hoitaa vauvaa heti sellaisen nähdessään. Uskon kuitenkin, että kirjasta saa eniten iloa lapsensa jo vanhemmaksi saattanut äiti tai isä, joka voi suhtautua kirjan kohtauksiin nostalgisesti.

Pidän tätä kirjaa hyvänä viihteenä. Vakavan aiheen ja kepeän käsittelyn yhdistelmä panee hetkittäin ajattelemaan omia käsityksiään lapsensaannista ja hoitamisesta, mikä on ainakin lapsettomalle aina tervetullutta.

Inna Patrakova: Tulkki

Tätä oli hauska lukea. Inna Patrakovan Tulkki-kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Olga, joka reilusti pinnallinen, mutta sydämellinen yksinhuoltajaäiti. Hän on tulkki ja bisnesnainen, joka kipittää pitkin Helsinkiä ja välillä Moskovaakin korkokengissään. Genren mukaisesti Olga shoppailee, bilettää ja etsii miestä. Hän etsii myös työtä, mikä onnistuu välillä paremmin, välillä huonommin.

Olga toivoo löytävänsä elämänkumppanin, mutta tarjokkaat ovat syystä tai toisesta sopimattomia. Oman panoksensa tilanteisiin tuo Olgan tytär Lizka, joka harrastaa ratsastusta. Myös Lizkan Stefanie-hevosella on tärkeä rooli kirjan loppuratkaisun kannalta.

Tulkki on chick lit-kirja minun makuuni. Siinä on korean kuoren sisällä asiaa kahden kulttuurin välissä elämisestä ja naisen elämästä yleensä. Olga pärjää hyvin, mutta joutuu tasapainoilemaan venäläisyyden ja suomalaisuuden välillä. Ei ole helppoa edes viihdekirjassa elää tilanteessa, jossa ei oikein ole enää kotonaan entisessä, mutta ei aivan nykyisessäkään kotimaassa. Miehen etsintä on siis kirjan yksi teemoista, mutta tärkeämpiä ovat kuitenkin yritteliäisyys, ystävyys, äitiys ja oikeudenmukaisuus.

Takakannen mukaan kirja perustuu Patrakovan omiin kokemuksiin, mitä en yhtään epäile. Olgan kokemukset maahanmuuttajuutta käsittelevissä projekteissa eivät kuulostaneet täysin vierailta minustakaan, mikä ei tässä tapauksessa valitettavasti ole hyvä asia. Kirjasta löytyy siis yhteiskuntakritiikkiä, josta osansa saavat sekä suomalaiset että venäläiset.

Suosittelen Bridget Jonesin ystäville, sillä Olgassa on paljon samaa: Hän koheltaa elämässä eteenpäin hyvää tarkoittaen, välillä typeryyksiä tehden ja välillä onnistuen. Oma hupinsa on tietysti seurata kirjan miljöötä eli Helsinkiä. Varsin hyvin pääkaupunkimme taipuu lajityypin näyttämöksi.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Löytyipä tämmöinen draft (raakaversio lienee suomeksi). Julkaisen tämän, vaikka arvio ei mitenkään mietitty ole, koska pidän tätä blogia myös lukemieni kirjojen luettelona.

****

Virpi Hämeen-Anttila on ollut hänen ensimmäisestä kirjastaan alkaen suosikkini. Olen monena jouluna toivonut hänen uusintaan lahjaksi, sillä kirjat ovat olleet todella mukavaa lomalukemista. Olen pitänyt tarinoista ja akateemisen maailman kuvauksista. On ollut myös mukava lukea romansseista, joiden päähenkilöt eivät ole ihan perinteisiä.

Tässä kirjassa teemana on maahanmuuttajuus ja erilaisuuden kokeminen. Se on minua kiinnostava teema, mutta nyt en syttynyt. Kirjan päähenkilö Olivia asuu Lontoossa. Hän on syntyisin Etelämereltä ja ollut naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Hänen poikansa Matthew on kirjan toinen päähenkilö. Matthew matkustaa Suomeen tutkimaan sukujuuriaan, kun taas Olivia pyrkii olemaan vain englantilainen. Äidin ja pojan suhtautuminen on siis täysin erilainen.

Kirja etenee eri aikatasoilla, joten välillä täytyi vähän miettiä, missä nyt mennään. Takaumissa Olivia muistelee elämäänsä. Rakenneratkaisu kuvaa Olivian matkaa itsensä ja taustansa hyväksymiseen. Nykyhetkessä ollaan Matthewin mukana Helsingissä kuvaamassa elokuvaa. Elokuvassa on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa käsitellään ajankohtaista aihetta eli eri kulttuurien kohtaamista. Samaa teemaa käsitellään siis monessa yhteydessä.

Jotenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. En osaa tarkasti sanoa, miksi tämä kirja ei lähtenyt oikein vetämään. Henkilöt ovat jotenkin jäykkiä, vaikka heidän elämässään onkin vahvoja tunteita.

*****

Nyt jälkeenpäin on pakko sanoa, etten enää edes kunnolla muista, millainen kirja oli. Mitään suurta vaikutusta se ei siis tehnyt. Uskon, että jos on pitänyt Hämeen-Anttilan aiemmista teoksista, pitää tästäkin. Vaikka tarina ei tuntuisi omalta, niin ainakin kerronnan kieli on kunnollista, mitä äikänope arvostaa.

Guillermo Martínez: Oxfordin murhat

Guillermo Martínezista sanotaan kirjan kansiliepeessä, että on hän paitsi kirjailija myös matematiikan professori. Wikipedia-sivu (linkki kirjailijan nimestä) kertoo, että hän vietti kaksi vuotta Oxfordissa tohtorinväitöksensä jälkeen.

Samantapainen asetelma on Martínezin romaanissa Oxfordin murhat. Kirjan minäkertoja on argentiinalainen Buenos Airesin yliopistosta valmistunut matemaatikko, joka on saanut stipendin Oxfordiin. Hän ehtii asua hetken vanhan professorinlesken luona, ennen kuin tämä murhataan. Murhaaja on jättänyt leskirouvan matemaatikkotuttavalle, professori Arthur Seldomille oudon viestin, joka antaa ymmärtää, että murhia tulee vielä lisää.

Leskirouvan kuolema ei jää ainoaksi, ja minäkertoja ja Seldom alkavat tutkia murhia. Jokaisen kuoleman yhteydessä ilmestyy viesti. Nämä viestit muodostavat arvoituksen, jota käsitellessään Seldom ja kertoja käsittelevät matematiikan ja logiikan teorioita ja historiaa. Mukana tutkimuksissa on kertojan tyttöystävä Lorna, jonka yhteydet sairaalaan ovat tutkimuksissa hyödylliset.

Kirja oli minulle mieluinen dekkari. Tarina on kiinnostava, eikä liian väkivaltainen. Tutkijoiden matematiikkaan liittyvät keskustelut ovat myös kiintoisia ilman, että ne olisivat liian luennoivia. Mukava on myös lukea argentiinalaisen stipendiaatin ajatuksia englantilaisesta elämänmenosta. Lisäksi loppuratkaisu oli kohtuullisen yllättävä.

Oxfordin murhissa on vanhanaikaista arvoitusdekkarin tunnelmaa Agatha Christien tyyliin, vaikka paikoin tuleekin mieleen Da Vinci -koodi. Mikään action- tai jännityskirja tämä ei kuitenkaan ole, joten jos toivoo vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en tätä suosittele.

Minä kyllä mielelläni lukisin Martínezin muitakin dekkareita, mutta niitä ei taida olla suomennettu. Oxfordin murhat on sekä kirjan kansiliepeiden että Wikipedian mukaan Martínezin suosituin ja käännetyin kirja, ja siitä on tehty elokuvakin. Täytyy kysellä videovuokraamoista. Voittanee meillä tavallisesti pyörivät sota- ja lännenelokuvat.

Laura Lähteenmäki: Kaaso

Kun kirjan kannessa on kaunis mekko ja se on omistettu "Sannalle ja Annille - teidän kaasonanne oli ihana olla", ei tule ensimmäiseksi mieleen, että kirja olisi muuta kuin kepeää viihdettä. Laura Lähteenmäki on tarttunut aiheeseen, josta saisi humoristisen romanttisen komedian, mutta onkin valinnut aiheen eli kaasona olemisen ja naimisiinmenon vain kehykseksi, johon hän asettelee näytille useita eksyksissä olevia ihmisiä.

Kirja alkaa takaumalla, joka saattaa hämätä lukijaa. Hämäsi ainakin minua. Ihmettelin lukiessani, mihin alussa mainittu lapsi oikein on kadonnut, kun siitä ei puhuta mitään. Luulin lähes koko ajan, että kadonneella lapsella selitettäisiin ainakin osa päähenkilön vaikeuksista.

Ilona on kolmikymppinen museoalan ammattilainen, joka ei ole vielä saanut vakituista työtä. Ei ole miestäkään, mistä hänen äitinsä jaksaa huomautella, varsinkin kun pikkusisko Marikki on menossa naimisiin. Marikki on yksi kolmesta morsiamesta, jonka kaaso Ilona on: "lapsimorsian, prinsessamorsian, pakkomorsian, toisen kierroksen morsian". Ilona on matkustellut ja asunut ulkomailla, mikä on vieraannuttanut hänet entisistä ystävistään. Oikeastaan ystävyksistä ei voi puhua, sillä ketkään kirjan henkilöistä Ilonaan ihastunutta Ilpoa lukuunottamatta eivät tunnu kohtaavan toisiaan. Ilona on ulkopuolinen, koska ei ole morsian.

Kaikilla on oma elämänsä ja omat murheensa. Erityisesti kirjan morsiamet eivät tunnu välittävän muusta kuin polttari- ja hääsuunnitelmien etenemisestä. Ketään ei kiinnosta, millä pätkätyöläinen kaaso kustantaa juhlinnan ja miten hän jaksaa tehdä kahta työtä. Ilona ei osaa sanoa ei, vaan joustaa aina auttamaan. Hän jopa muuttaa ystävänsä ja kummityttönsä äidin kotiin, kun tämä joutuu sairaalaan synnytyksenjälkeisen masennuksen takia.

Lehtimäki kirjoittaa naisista hyvin. Kirjan naishahmot ovat sekä uskottavia että epäuskottavia. Ilonan pyrkimys saada työtä ja paikka elämässä on käytöstä, joka tuntuu luontevalta, samoin hänen pakkomielteinen liikkumisensa. Sen sijaan hänen alituinen joustavuutensa tuntuu oudolta, ja lukija onkin iloinen, kun hän lopulta päätyy sanomaan ei. Myös jokainen morsian osoittaa piirteitä, jotka tunnistaa. Mieshahmot ovat heiveröisempiä. Olisi odottanut edes vaimonsa sairaalaan vieneen Janin hahmon tarkempaa kuvausta. Nyt jäi vaikutelma kuin mies olisi vain vaihtanut lapsenhoitajaa. Paikoin jää kaipaamaan selityksiä: Miksi Ilonan äiti käyttäytyy niin eri tavoin tyttäriään kohtaan? Mitä pahaa isä on tehnyt? Miksi Ilona on niin ahdistunut?

Minulle jäi kirjasta ahdistunut olo. Auringon lämmössä lukiessa ristiriita lukuhetken ja kirjan sisällön välillä oli valtava. Mukaansatempaava kirja kuitenkin oli. Sitä ei voinut jättää kesken, koska halusin ehdottomasti tietää, miten Ilonan käy.

Kirja antaa kaason tehtävästä karmaisevan kuvan, eli tätä ei voi suositella tuleville kaasoille tai morsiamille kuin ehkä varoitukseksi.

Salman Rushdie: Vimma (2002)

Salman Rushdie on yksi monista kehutuista kirjailijoista, joita olen väistellyt. Osaksi väistely on johtunut kirjojen aiheista, mutta osaksi se johtuu yleisemminkin siitä, että mitä enemmän jotain kirjaa kehutaan tai siitä kohutaan, sitä enemmän pelkään, etten pidäkään siitä.

Tuskin olisin ottanut kirjaston hyllystä Vimma-nimistä kirjaa entisestä professorista ja nukentekijästä, jolla on takakannen mukaan "pahanlaatuinen keski-iän kriisi", mutta kun Miehen Tytär antoi minulle kirjan, en kehdannut sanoa ei. Heillä oli jostain syystä kaksi näitä. Nyt jälkeen päin olen tyytyväinen saatuani kirjan. Ihastuin Rushdien rönsyilevään tyyliin. Tosin näin maailmanluokan kirjailijan tyylistä pitäisi kai sanoa jotain muuta kuin rönsyilevä. Vaikka kirjassa on vain kolmisensataa sivua, niin siinä olisi käänteitä ja kiepauksia laajempaankin teokseen.

Onneksi takakannessa olivat myös sanat "murhamysteeri" ja "pureva satiiri", jotka ilman muuta vetoavat minuun. Harvoin niitä näkee samassa teoksessa. Lisäksi kirjan mainostetaan olevan "ihmissuhdetarina ja romanssi" sekä "tieteisfantasia". Noista viimeksimainittu on ehkä liioittelua, mutta muut kuvaukset pitävät kyllä paikkansa. Teoksessa yhdistyvät vangitsevasti päähenkilö Malik Solankan pohdinnat omasta elämästään ja nykymaailman menosta rakkauden - ja murhaajan - etsintään.

Solanka pakenee perheensä luota New Yorkiin ja alkaa elää melko erakkomaista elämää. Hänen muovaamastaan Pikku Aivot -nukesta oli tullut kaupallinen menestys, mutta samalla hän on menettänyt mahdollisuutensa vaikuttaa hahmoon. New Yorkissa hän tutustuu Pikku Aivot -faniin Milaan, jonka elämäntarina olisi jo oman kirjan arvoinen (kuten lähes kaikilla kirjan henkilöillä). Heidän välilleen syntyy erikoinen suhde ja myöhemmin vielä yhteisiä bisneksiä.

New Yorkissa asuminen ei paljon Solankaa helpota, mutta hänellä on pari ystävää ja hän tutustuu muutamaan uuteenkin ihmiseen. Mies on ahdistunut monestakin syystä, mutta pahinta on, että hän on kuljeskellut kaupungilla juuri samoina öinä kuin murhaaja ja herännyt aamulla muistamatta mitään yön tapahtumista.

Murhamysteeri on koukuttava, mutta kirjan paras anti on maailmanmenon tarkastelu. Solanka on englantilainen New Yorkissa, joten hän katselee Amerikkaa sopivan ulkopuolelta. Toki on helppoa olla samaa mieltä satiirista, jonka ei katso kohdistuvan itseensä :) Kirjan loppupuolella meno yltyy hengästyttäväksi. Nettiselailun perusteella Rushdien nimeen yhdistetään maaginen realismi, ja jotain sentapaista voi kai sanoa olevan Solankan kirjoittamassa Nukkekuninkaat-tarinassa, jota Lilliputti-Blefuscu-nimisen pikkuvaltion kapinalliset alkavat käyttää politiikassaan.

Vaikka alkuteos on kirjoitettu jo vuonna 2001 ja kirjassa on viittauksia aikansa tapahtumiin ja ihmisiin, niin se ei lukemista haittaa. Enemmän minua häiritsi se, että en tuntenut kaikkia filosofiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin viittaavia juttuja. Kirjan on suomentanut Arto Häilä niin, että lukija ihailee Rushdien sanankäyttöä, eli suomennos on todella hyvä. Äikänopettaja pysähtyi välillä ihailemaan myös pitkien virkkeiden pilkutusta, joka noudattalee lähes koko ajan suomen kielen sääntöjä, eli auttaa lukijaa hahmottamaan lauseita.

Muualla: Sami J. Anteroinen kirjoittaa Skenet 3.0. -sivuilla hyvin tästä kirjasta otsikolla Vimma - taikuri New Yorkissa.

Täysin aiheen vierestä on pakko mainita, että aina kun näen jossain Salman Rushdien kuvan (leikkasin Wikipediasta), mieleeni tulee kuvassa oleva Suomalaisen kirjakaupan asiakasillassa esiintynyt kotkalainen kulttuurivaikuttaja. Minusta hehän ovat kuin kaksi marjaa. Niin, ja olen kertonut asianomaiselle tämän :)

Philippe Guicheteau: Sunnuntaikirjeitä Suomesta - Courrier de Finlande

Tarjolla ranskalaista näkökulmaa Suomeen. Philippe Guicheteau muutti Suomeen 1989 opettamaan ranskaa. Hän kirjoitti ystävälleen Samuelille kirjeitä, joissa kuvaili elämäänsä täällä.

Myöhemmin hän muokkasi kirjeistä novellimaisia tarinoita, jotka ilmestyivät kirjana jo 1999. Luin kirjan melko pian ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä kovasti. Kirja on nopea luettava (tämä mahdollisille opiskelijoilleni tiedoksi), sillä kirjassa on samat tarinat sekä suomeksi että ranskaksi. Välillä se oli lainassa ranskantaitoisilla opiskelijoillani, mistä seurasi kivoja keskusteluja.

Kirja on nyt ilmestynyt pokkarina, joten ehdotin sitä oitis lukupiirillemme. Tiesin piirin jäsenten pitävän siitä enkä erehtynyt. Oli kiva lukea kirja uudestaan ja yrittää hieman ymmärtää ranskaakin, sillä ensimmäisellä kerralla en pystynyt yhtään ymmärtämään ranskankielistä osuutta. Oli siis mukava huomata, etteivät viime kesän opinnot aivan hukkaan menneet. Niin hyvin en ranskaa osaa, että voisin sanoa mitään alkutekstin kielestä, mutta Jouni Kuuren suomennos on erittäin sujuva.

Vaikka kirja on tosiaan kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, sen antama kuva Suomesta pätee edelleen. Guicheteau käsittelee tyypillisiä suomalaisiin ja suomalaisuuteen liitettyjä piirteitä kuten täsmällisyyttä, rehellisyyttä, alkoholinkäyttöä ja yhteyttä luontoon, mutta hän tekee sen älykkäästi ja ennen kaikkea hauskasti kritisoiden.

Tekstit kertovat yhtä paljon ranskalaisuudesta kuin suomalaisuudesta. Guicheteau siis analysoi sekä suomalaisuutta että ranskalaisuutta. Lukiessa nousee hymy huulille ja pari ahaa-elämystäkin kirja aiheutti: on hauska nähdä, miten täysin normaalina käytöksenä pitämäänsä asiaa joku toinen voi ihmetellä ja pitää suorastaan kummallisena.

Lukupiirissämme kirjasta pidettiin todella. Siitä löytyi lähes jokaiselle hyviä kohtia siteerattavaksi. Kirja herätti ilman muuta myös keskustelua Suomi-kuvasta ja ulkomaisten tuttavien kokemuksista sekä omista kokemuksistamme muilla mailla. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea, "mitä muut meistä ajattelevat", mutta myös kenelle tahansa viihdyttävää luettavaa etsiville.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (2009)

Tässä novellikokoelmassa on tarjolla kymmenen tarinaa kulttuurien kohtaamisesta. Zinaida Lindénin novelleissa päähenkilöinä ovat venäläissyntyinen nainen ja suomalaissyntyinen mies. Tarinoissa kohtaavat siis venäläinen ja suomalainen kulttuuri, mutta aivan niin yksioikoinen asetelma novelleissa ei pelkästään ole.

Suomalaiselle lukijalle tarjotaan toki näissä tarinoissa maahan muuttaneen näkökulma, mutta novellien ydin on oikeastaan naisen ja miehen kohtaaminen. Lindén tuo lukijan eteen monenlaisia henkilöitä. On Kotkasta kotoisin oleva majatalonisäntä, jonka feromonit ovat saattaa kuvisopen sekaisin novellissa Vuorenkuninkaan salissa. On Japanissa asuva "Mona Lisa", joka pääsee ihmettelemään ystävänsä Julian avioliittoa novellissa Romeo ja Julia, ja on Ofelia-novellin murhattua äitiään kaipaava Paavo.

Yhteistä kaikille on haparoiva pyrkimys toisen ihmisen luo. Joskus yhteinen sävel löytyy, kuten Fauni-novellin alttoviulistin ja tuubansoittajan tapauksessa. Joskus taas ihmiset jo kohdatessaan tietävät, että pieleen menee, kuten ruotsi-venäjä-tulkin ja kuvataiteilijan kohtaamisessa ahvenanmaalaisessa oikeussalissa novellissa Esperal. Joissakin tapauksissa lukija saa itse täydentää tarinaan haluamansa lopun. Novelleissa Imperiumin sirpaleet ja Ruusun suudelma esitellään parit, jotka saattavat päätyäkin onnellisesti yhteen.

Novelleissa kuvataan lämpimän humoristisesti ihmisiä, jotka yrittävät löytää elämäänsä kumppanin. Suurta rakkautta ei kukaan odota, vaan rauhallinen elämä toisen kanssa on monen toiveena: "Ehkä Paavon entinen vaimo oli oikeassa. Ehkä Paavo oli väritön. Mutta mitä sitten, pitäisikö sitä elää riikinkukon kanssa?"

En ole lukenut Lindénin romaaneja Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista, vaikka olen niitä kirjastossa käsissä pyöritellyt. Tämän kokoelman perusteella luulen jompaankumpaan tarttuvani.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005)

Marina Lewyckan esikoisteoksen lähtötilanne on huvittava: riidoissa olevat siskokset unohtavat erimielisyytensä, kun 84-vuotias leski-isä kertoo löytäneensä Ukrainasta uuden puolison, 36-v. Tytärten mielestä ajatus on mahdoton, ja he yrittävät saada isän muuttamaan mielensä.

Valentina Stanislav-poikineen ilmestyy kuitenkin isän taloon. Seuraa huvittavia ja traagisia tilanteita, kun tyttäret yrittävät saada epämieluisaa vaimoa häädettyä, isä toivoo uudesta vaimosta itselleen hoivaajaa vanhuuden päiviksi ja Valentina haluaa saada länsimaisen ylellisen elämän itselleen ja pojalleen.

Kirjan minäkertoja on Nadja-tytär. Hän on siskoksista lempeämpi ja valmis hetken uskomaan isänsä ja Valentinan avioliiton toimivan. Sisko Vera on kovempi. Hän on vanhempi ja kokenut äitinsä kanssa Drachenseen työleirin. Kirjassa tuleekin perheen tarinan kautta esille Ukrainan ja koko Euroopan historiaa. Ehkä tarinan historiaosuudet melko pian Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen luettuna saivat aikaan sen, että en huvittunut kirjasta niin paljon kuin olisin voinut.

Pidin kyllä kirjasta. Siskosten suhteen muuttuminen, isän ja Valentinan avioliiton vaiheet ja isän kirjoittaman traktorien historian edistyminen (vaikka en niin tarkkaan lukenut näitä traktori-osuuksia) veivät mukanaan. Myös ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien elämä ja sen erot oli kuvattu mielenkiintoisesti. Marina Lewyckan omat juuret ovat Ukrainassa, joten hän osaa kuvata ukrainalaisyhteisöä uskottavasti.

Suomalaisia

Marja Airolan ja Anne Tarsalaisen toimittama Suomalaisia on 14 eri-ikäisen suomalaisen esittely. Etukannen tummien silmien ja kirjan nimen välillä on monen mielestä varmaan ristiriita, takakannessa kerrotaankin, että kyse on "uusista suomalaisista". Mukana on tv:stä tuttuja, kuten laulaja Roni Tran, kätilö Batulo Essak ja juoksija Wilson Kirwa.

Maahanmuuttajiakin opettaneena eivät kirjan tarinat olleet minulle uutta. Silti on aina pysähdyttävää lukea ihmiskohtaloista. Myös Suomeen muuttaneiden kokemukset uudesta kotimaastaan ovat mielenkiintoisia, osa hyviä, osa valitettavasti huonoja. Kirjassa esitellyt henkilöt ovat eri-ikäisiä ja kotoisin eri puolilta maailmaa, joten maahanmuutosta syntyy kaiken kaikkiaan monipuolinen kuva ja lukijalle käsitys siitä, että maahanmuutossa on kyse yksilöistä eikä massoista.

Parasta kirjassa ovat minusta Uzi Varonin kuvat. Ne ovat upeita. Jokaisesta esitellystä on kolme kuvaa: silmät ja kaksi puolilähikuvaa, jossa toisessa henkilö esiintyy tavallisissa arkivaatteissa ja toisessa jonkinlaisessa kansallisasussa tai itseään tai kulttuuriaan kuvaavan tausta edessä (näin ainakin tulkitsen kuvat). Lisäksi jokaiselta on kuvattu jokin heille tärkeä esine. Erityisesti nämä pienet esineiden kuvat ja niihin liittyvät tarinat nostivat paikoin tunteet pintaan.

Kiinnostuneet voivat katsoa kirjan kuvia Varonin sivuilta kohdasta "projects" -> "finns". Myös sivuilla olevalla "imagebank"-sivulla on upeita kuvia.

TaoLin: Suomen taivaan alla

TaoLin, kirjailija ja kiinalaisen kulttuurin opettaja, kertoo viehättävässä kirjassaan, miten kiinalainen nainen sopeutuu suomalaiseen elämään. Hesarin jutussa hän kertoo kirjansa synnystä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena, koska minusta on aina mielenkiintoista lukea, mitä muualta Suomeen tulleet tästä maasta ajattelevat.

Kirja kertoo Ling-nimisestä naisesta, joka tapaa kotimaassaan Tapio-nimisen miehen. He rakastuvat, ja Ling muuttaa Suomeen. Kirjan tarinaa hyvin kuvaavat luvut ovat "Lentokoneessa", "Tapio", "Koti", "Kesä", "Syksy", "Talvi", "Kiinassa" ja "Kevät". Kuhunkin lukuun on vielä nimetty alalukuja, jotka ovat mielestäni jo turhan osoittelevia.

Ling on sopeutuvainen ihminen. Hän näkee uuden kotimaansa hyvässä valossa ja suhtautuu lähes kaikkeen positiivisesti. Paikoin tekstissä on kuin tietoiskuja suomalaisen yhteiskunnan hyvistä puolista. Välillä tulee tunne, että hän on liiankin kohtelias. Kirjassa kuvataan toki myös kielteisiä asioita: puhumattomuutta, synkkyyttä, alkoholinkäyttöä.

Kenties kertojaa rajoittaa hieman se, että tarinalla on todellisuuspohja. Esimerkiksi Lingin tunteiden kuvauksessa tyttären ikävöiminen jää melko vähäiseksi. Kerronnan lomassa olevat runot kertovat kuitenkin vahvoista tunteista.

Suomalaisena minua viehätti Lingin asenne luontoon ja hiljaisuuteen. Hän todella on suomalainen kulkiessaan luonnossa. Monessa tilanteessa tulee myös esiin suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin ero. Välillä Ling on ihmeissään, joskus suruissaan, mutta onneksi osa tilanteista pelkästään huvittaa.