Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita

"Onko tuo jokin vihje?" kysyi mies, kun näki tämän kirjan sohvapöydällä. Sanoin kirjan olevan novellikokoelma, jossa vaimon - tai miehen - viisaus on jokseenkin suhteellista. Pakko toki oli myöntää, että valitsin kirjan kirjastosta juuri nimen perusteella. Halusin tietää, minkälaisia vaimoja Malkamäki pitää viisaina.

Malkamäen Viikon päivät -romaanin lukeneena tiesin odottaa synkähköjä tarinoita enkä "pettynyt". Tämän kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki parisuhteita, joissa jokaisessa on jotain solmukohtia, kuten kokoelman takakansi sanoo.

Novellien henkilögalleria on monipuolinen: esimerkkeinä voi mainita Vihreä valo -novellin naisen, joka on eksyksissä sekä parisuhteessaan että tutkimustyössään, Rinta-novellin naisen, joka kohtaa hyvien ja pahojen päivien ruletin, ja Kengät-novellin miehen, joka löytää itsensä veljensä asunnolta nuoren rempseän naisen kanssa.

Novellit kuvaavat henkilöidensä elämän arkea, joka ei kuitenkaan suju ihan halutusti. Jokainen heistä miettii suhdettaan ja elämäänsä, ja moni tekee tulevaisuuteen vaikuttavan päätöksen. Eivät kuitenkaan kaikki. Siskokset-novellin minä kertoja on vain sisarensa elämän voimaton sivustakatsoja.

Pidin tästä kokoelmasta. Novellit ovat tunnelmaltaan surumielisiä, mutta eivät toivottomia. Osassa lukija jopa yllätettiin. Miehelleni saatoin myös kertoa, ettei niminovelli Viisaan vaimon mieskään oikeastaan yhtään tyhmempi ollut.

Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

Kun käynnissä on ÄI2-kurssi, niin käteni tarttuu normaalia innokkaammin novelli- ja runokokoelmiin, joista jälkimmäisiä luen muuten todella harvoin. Tämä Pasi Lampelan pieni kokoelma kiinnitti huomioni, koska sen kansikuva on niin herkkä ja koska sen takakannessa mainittiin sana elämänvalhe.

Olin joitakin vuosia sitten Kotkan kritiikkipäivillä, jossa muistaakseni päivien puheenjohtaja Matti Mäkelä sanoi, että käsite elämänvalhe on nykyään tuntematon. Ibsenin aikaan oli vielä mahdollista, että ihmiset sepittivät itselleen kunniallisen tarinan, joka peitteli menneitä huonoja tekoja ja petoksia, mutta että nykyään ei mitään sellaista enää olisi, jota pitäisi koko elämänsä peitellä.

Lampelan kahdeksasta novellista kaikissa voi kuitenkin sanoa olevan ihmisiä elämänvalheen kurimuksessa. Punainen iltapuku -nimisessä novellissa on suorastaan ibsenmäinen kuvio: kaksi talousasioissa menestynyttä mutta myös petoksia tehnyttä miestä, nainen heidän välillään sekä lapsi, joka ei tiedä totuutta.

Novellit on nimetty pelkistetysti: mainitsemani Punaisen iltapuvun lisäksi kokoelmassa on Poika, Tyttö, Sormus, Päiväkirja, Demonit, Henki ja elämä sekä Vihan päivä. Jokaisen novellin henkilöt ovat tilanteessa, jossa nykyisyyttä varjostaa jokin menneestä. Jokaisella on omat puhumattomat kipunsa. Jokainen myös joutuu muutoksen eteen. Osa joutuu elämää ravistelevaan tilanteeseen tahtomattaan ja osa vasta suunnittelee muutosta.  Osa heistä tekee irtioton, vaikka ei yhtä traagisen kuin viimeisen novellin Vihan päivän poika.

Vihan päivä jää mieleen pitkäksi aikaa, sillä siinä ollaan pommin rakentaneen abiturientin pään sisällä. Tässä novellissa kiteytyy koko kokoelma, vaikka novellin päähenkilö, nimetön poika, onkin muiden novellien päähenkilöitä nuorempi. Hän kertoo jo kauan "nöyristelleensä ja nielleensä paskaa" elämänsä painajaisessa, jonka hän on päättänyt lopettaa. Viittaukset tunnettuun kauppakeskustragediaan ovat ilmeiset, mikä tekee novellista vaikuttavan.

Mietin lukiessani, mitä Lampela haluaa näillä teksteillä sanoa. Onko maailma todella näin synkkä? Eivätkö tuskaa sisällään kantavat ihmiset todellakaan löydä apua? Pessimisti allekirjoittaa tummuuden, mutta optimisti näkee mahdollisuuden siinä, missä nämä henkilöt eivät onnistuneet - toisen ihmisen kohtaamisessa ja oman tien löytämisessä. Jotain viitteitä kohtaamisen mahdollisuudesta annetaan novellissa Päiväkirja, jossa mies ja nainen löytävät toisensa ja sitä kautta muuttavat elämänsä.

Novellien ystävälle ja ihmiselon synkkyyden pohtijalle. Heille tätä voisi suositella.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (2009)

Tässä novellikokoelmassa on tarjolla kymmenen tarinaa kulttuurien kohtaamisesta. Zinaida Lindénin novelleissa päähenkilöinä ovat venäläissyntyinen nainen ja suomalaissyntyinen mies. Tarinoissa kohtaavat siis venäläinen ja suomalainen kulttuuri, mutta aivan niin yksioikoinen asetelma novelleissa ei pelkästään ole.

Suomalaiselle lukijalle tarjotaan toki näissä tarinoissa maahan muuttaneen näkökulma, mutta novellien ydin on oikeastaan naisen ja miehen kohtaaminen. Lindén tuo lukijan eteen monenlaisia henkilöitä. On Kotkasta kotoisin oleva majatalonisäntä, jonka feromonit ovat saattaa kuvisopen sekaisin novellissa Vuorenkuninkaan salissa. On Japanissa asuva "Mona Lisa", joka pääsee ihmettelemään ystävänsä Julian avioliittoa novellissa Romeo ja Julia, ja on Ofelia-novellin murhattua äitiään kaipaava Paavo.

Yhteistä kaikille on haparoiva pyrkimys toisen ihmisen luo. Joskus yhteinen sävel löytyy, kuten Fauni-novellin alttoviulistin ja tuubansoittajan tapauksessa. Joskus taas ihmiset jo kohdatessaan tietävät, että pieleen menee, kuten ruotsi-venäjä-tulkin ja kuvataiteilijan kohtaamisessa ahvenanmaalaisessa oikeussalissa novellissa Esperal. Joissakin tapauksissa lukija saa itse täydentää tarinaan haluamansa lopun. Novelleissa Imperiumin sirpaleet ja Ruusun suudelma esitellään parit, jotka saattavat päätyäkin onnellisesti yhteen.

Novelleissa kuvataan lämpimän humoristisesti ihmisiä, jotka yrittävät löytää elämäänsä kumppanin. Suurta rakkautta ei kukaan odota, vaan rauhallinen elämä toisen kanssa on monen toiveena: "Ehkä Paavon entinen vaimo oli oikeassa. Ehkä Paavo oli väritön. Mutta mitä sitten, pitäisikö sitä elää riikinkukon kanssa?"

En ole lukenut Lindénin romaaneja Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista, vaikka olen niitä kirjastossa käsissä pyöritellyt. Tämän kokoelman perusteella luulen jompaankumpaan tarttuvani.

Sari Mikkonen: Naistenpyörä (1995)

Näitä novelleja todella suosittelen. Vaikka kokoelma on ilmestynyt jo 1995, eivät nämä tunnu mitenkään vanhentuneilta, eivät sisällöiltään eivätkä teemoiltaan.

Olemme lukeneet koulussa kokoelman ensimmäisen novellin Hinta. Se on ensimmäisessä osassa, jonka novellit kuvaavat eri-ikäisiä ihmisiä. Yhteistä heille on eri syistä johtuva ulkopuolisuuden tai erilaisuuden kokemus. Haikeudesta ja surumielisyydestä huolimatta tarinoissa on sympaattinen viritys.

Keskimmäisen osan novellit ovat todella koskettavia. Ne kertovat tarinan pienviljelijäperheestä, erityisesti äidistä ja kolmesta lapsesta. Vaikka maalaismiljöö ja novellien dialogeissa käytetty murre ovat minulle vieraita, pystyin mielestäni ymmärtämään perheenjäsenten tilanteita ja reaktioita.

Kolmannen osan novellien keskiössä on parisuhde. Näiden novellien henkilöt ovat oudompia kuin muiden osien novellien henkilöt. Osa tilanteista on ymmärrettäviä ja aivan nykymaailmasta tuttujen teemojen mukaisia, kuten Lauantaina-novellin päähenkilön Hemmin epävarmuus ja oman vartalon inhoaminen. Osa on suorastaan absurdeja, kuten Mielteitä-novellin Karin päässä pyörivä ajatus "tuo on leikattava poikki". Tekstin "tuo" on nimittäin hänen peniksensä.

Naistenpyörä on Mikkosen esikoisteos. Tämän kokoelman luettuani tartun varmasti Mikkosen muihinkin kirjoihin.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

Tässä on huvittavia ja mukavia novelleja nykymaailmasta. Luin nämä yhdeltä istumalta ja pidin jokaisesta. Huomaan muuten syksyn lähestyvän, kun kirjastosta tarttuu mukaan novellikokoelmia, joista etsiskelen koulussa luettavaa, vaikka teidän, että aikaa ei yleensä ole kovin monen teoksen käsittelyyn.

Maarit Verrosen kokoelmaa Normaalia elämää aion ilman muuta suositella kolmoskurssin novellikokoelmaksi. Jutut ovat lyhyitä ja lakonisen huvittavia. Ne eivät ole samalla tavalla irvokkaita kuin Outi Almin Suhteettomia tiloja -kokoelman novellit, mutta usein jonkin novellin luettuani mieleeni nousi kysymys, mitä tämä oikein on. Onko tämä siis normaalia?

Kokoelmassa on neljä erikseen nimettyä osaa, joissa on 4 - 5 novellia. Novellit on nimetty ammatin tai muun roolin mukaan. Suosikkejani ovat Hammaslääkäri-novelli, jonka päähenkilö oikeastaan on hammashoitaja, ja Restauroija-novelli, jossa leppoisa huonekalujen restauroija nousee vastustamaan öykkärimäistä yrittäjää.

Näiden novellien tapahtumia voi pitää täysin mahdollisina. Vaikka itse tuskin ruumiin löydettyäni soittaisin ensimmäiseksi iltapäivälehteen, saa Verronen Varastomies-tarinan parin sivun kuvauksessa luotua uskottavan hahmon, jonka tosiaan voisi kuvitella tekevän niin. Novellia lukiessa hymyilyttää, mutta myös kylmää ajatus siitä, että, niin kuin takakansi sanoo, ihmisten "moraalitajun sattumanvaraisuus" voisi tosiaan olla totta.

Outi Alm: Suhteettomia tiloja (2009)

Siinä ne ovat kirjan kannessa, ihmiset sullottuna sardiinipurkkiin, suhteettomaan tilaan. Outi Almin novellikokoelman takakannessa ehdotetaan, että "jonain päivänä nämä vinksahtaneet maailmat saattaisivat olla totta".

Miltä kuulostaisi Himmeli-novellin maailma, jossa entisestä kanalasta tehdään vanhusten hoitokoti ruokinta- ja pesuautomaatteineen? Tai Kellarin maailma, jossa keskiluokkaisella asuntoalueella olevien talojen kellareissa pidetään maksua vastaan alkoholisteja tai muita yhteiskunnan hoidettavia? Kuulostaisiko hyvältä Sillat-novellin perhe, jossa vanhemmat eivät tapaa lastaan viikkoihin, koska firman vaatimukset täyttääkseen heidän täytyy yöpyä työpaikalla saadakseen tavoitteet toteutettua? Entä novellin Puistopäivä maailma, jossa naisille on pakollinen halulääkitys ja miesorjat haluja purkamassa?

Kirjallisuudessa yksi minua kiehtovista asioista on se, että kirjailija pystyy todella luomaan uskottavia, vaikka samalla uskomattomia, maailmoja. Jopa muutaman sivun novelleihin saadaan tilanne, joka lukiessa tuntuu mahdolliselta, oli se sitten menneisyyttä, nykyaikaa tai kuten näissä novelleissa epämääräinen tulevaisuus. Lukemisen jälkeen sitten tulee häh-tunne. Mitä tämä oikein on? Eihän näin voi tehdä?

Jos olisi aikaa ja halua, tuo häh-tunne olisi loistava analyysin alkupiste. Voisi kysyä itseltään, miksi suostuu uskomaan nämä vinksahtaneet ideat, mikä voisi (vai voisiko) olla joskus mahdollista ja mitä merkkejä nykymaailmassa on ehkä jo nähtävillä.

Novellien loppuratkaisujakin olisi mielenkiintoista vertailla. Osa jää auki, mutta osassa on varovaisen toiveikas loppu, jopa hieman anarkistinen, kuten novellissa Karhun pesä, jossa isä jättää työnantajan vaatiman "aivotoimintaa laajentavan puuhan" ja lähtee lapsensa kanssa kiipeilemään puuhun. Suosikkini novelleista oli kokoelman päätösnovelli Enkelikeinu, joka antaa hieman toisenlaisen ratkaisun vanhustenhoito-ongelmaan kuin aloitusnovelli Himmeli. Himmelillä on muuten osuutensa molempien novellien tapahtumissa.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008)

Tämän kirjan aloitin äänikirjana. Lainasin sen matkalukemiseksi enkä huomannut, että kannessa olisi lukenut kyseessä olevan novellikokoelma. Meillä menikin hetki, ennen kuin tajusimme, ettei Kaupankäyntiä -jutun isä ollut sama kuin Fucking Thailand -jutussa.

Emme kuunnelleet levyjä loppuun. Jotenkin nämä tekstit eivät toimineet äänikirjana. Takakannessa tekstejä kutsutaan kertomuksiksi. ÄI2-kurssin opiskelija kysyi minulta mielipidettä tästä kokoelmasta miettiessään kurssin novellikokoelmavalintaa, ja minun oli pakko sanoa, etteivät nämä minusta ole sellaisia syvällistä analyysia kaipaavia novelleja, joita toivoisin kurssilla luettavan, vaikka hyviä juttuja ovatkin.

Itkonen kirjoittaa hyvin. Pidin tosi paljon Anna minun rakastaa enemmän -kirjasta. Tässäkin kirjassa Itkosen tapa kertoa vie mukanaan. Juttujen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja aiheet nykymaailmasta: naisparin kanssa elävä poika, kännäävä polttariseurue, eronneita ja kriisissä olevia pareja sekä alikersantti, joka on menossa entisen tyttöystävänsä häihin kuokkimaan ase mukanaan.

Lähes kaikissa jutuissa on surullinen pohjavire, vaikka kovin onnettomia loppuja niissä ei olekaan. Mieheni, joka joutui kuuntelemaan osan jutuista, ehdottikin johonkin positiivisempaan tarinaan siirtymistä. Viimeisen jutun luin sitten kirjasta. Miehen kannalta harmillista, että Siivet olikin kokoelman positiivisin tarina.

Sinikka Nopola: Se on myähästä ny (äänikirja, 2 cd:tä)

Sinikka Nopolan Tampereen murteella kirjoittamat Eila ja Rampe -jutut ovat kirpeänsuloisen huvittavia, bitter sweet. Nämä hämäläistrilogian sankarit miettivät tässä kirjassa menneitä, elävät arkea ja pohtivat tyttärensä elämää. Takakannen mukaan Eila ja Rampe "ponnistelevat elääkseen mahdollisimman viksusti".

Viksusti eläminen tarkoittaa tasaista menoa, jossa elämää määrää kohtuullisuus ja hyväksyttävyys. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei sovi tehdä. Jos parvekkeelle on nostettu kukka odottamaan hakijaa, sen täytyy odottaa lattialla, koska muuten naapurit voivat luulla Eilan olevan huono emäntä, joka ei saa kukkia viihtymään kuin hetken. Välillä nämä ajatuskulut huvittavat, välillä niistä tulee surullinen olo: Mikseivät Eila ja Rampe voisi viettää sellaisia syntymäpäiviä kuin haluavat? Miksi aina pitää ajatella, mitä muut ajattelevat?

Eilan ja Rampen tytär eli likka "ponnistelee elääkseen mahdollisimman näkymättömästi". Hyvä esimerkki tästä on Piste-kirjassakin oleva Mää kävin Italiassa -novelli, jossa likka matkustaa interrail-lipulla Italiaan ja varoo visusti näyttämästä vaaleiat hiuksiaan tummille miehille. Likka tosin näyttää kirjan lopussa hieman löysäävän löydettyään ilmeisesti jonkun miehen, jonka kanssa voi lähteä mökkireissulle.

Tämän kirjan luin siis äänikirjana. Novellit sopivat hyvin lyhyillekin automatkoille, ja murreteksti on tietysti parhaimmillaan kyseisen murteen puhujien lukemana. Seela Sella Eilana, Esko Roine Rampena ja Kirsi-Kaisa Sinisalo likkana saavat tekstiin aidon keskustelun tunnun. Eri murteen puhujalle tamperelainen aksentti tuo vielä oman huvinsa tekstiin.

Tämä äänikirja poikkeaa muista lukemistani äänikirjoista juuri siinä, että tässä on usea lukija. Ratkaisu on hyvä, varsinkin kun roolitus on näin onnistunut. Tekstejä kuuntelee enemmänkin kuunnelmina kuin novelleina. Se, että näistä puuttuu kuunnelmissa oleva muu äänimaailma, ei haittaa.

Nykyään tuntuu olevan vaikea löytää kirjoja, joissa olisi huumoria. Vaikka näissä tarinoissa onkin haikeansurullinen sivumaku, niin oli silti kiva vaihteeksi lukea jotain aidosti hymyilyttävää.