Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008)

Tämän kirjan aloitin äänikirjana. Lainasin sen matkalukemiseksi enkä huomannut, että kannessa olisi lukenut kyseessä olevan novellikokoelma. Meillä menikin hetki, ennen kuin tajusimme, ettei Kaupankäyntiä -jutun isä ollut sama kuin Fucking Thailand -jutussa.

Emme kuunnelleet levyjä loppuun. Jotenkin nämä tekstit eivät toimineet äänikirjana. Takakannessa tekstejä kutsutaan kertomuksiksi. ÄI2-kurssin opiskelija kysyi minulta mielipidettä tästä kokoelmasta miettiessään kurssin novellikokoelmavalintaa, ja minun oli pakko sanoa, etteivät nämä minusta ole sellaisia syvällistä analyysia kaipaavia novelleja, joita toivoisin kurssilla luettavan, vaikka hyviä juttuja ovatkin.

Itkonen kirjoittaa hyvin. Pidin tosi paljon Anna minun rakastaa enemmän -kirjasta. Tässäkin kirjassa Itkosen tapa kertoa vie mukanaan. Juttujen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja aiheet nykymaailmasta: naisparin kanssa elävä poika, kännäävä polttariseurue, eronneita ja kriisissä olevia pareja sekä alikersantti, joka on menossa entisen tyttöystävänsä häihin kuokkimaan ase mukanaan.

Lähes kaikissa jutuissa on surullinen pohjavire, vaikka kovin onnettomia loppuja niissä ei olekaan. Mieheni, joka joutui kuuntelemaan osan jutuista, ehdottikin johonkin positiivisempaan tarinaan siirtymistä. Viimeisen jutun luin sitten kirjasta. Miehen kannalta harmillista, että Siivet olikin kokoelman positiivisin tarina.

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet & Mari Mörö: Paikkaa ja mieltä

Tartuin J.P. Pulkkisen kirjaan nimen takia. En voinut sivuuttaa Tolstoi-viittausta: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Lisäksi kun takakannessa mainittiin toisen päähenkilön olevan suomen kielen opettaja, niin kirja lähti heti mukaan.

Samalla kertaa osui kohdalle toinenkin avioeroaiheinen teos eli Mari Mörön Paikkaa ja mieltä. (Kirjan kannessa nimi on varmaan ihan tyylikkäästi pienellä alkukirjaimella, ja tiedän yhden jos toisenkin äikäopen, jota moinen typografialla kikkailu ärsyttää, enkä minäkään pidä siitä, että oikeinkirjoitussääntöjä hämmennetään. Niissä on ihan tarpeeksi muutenkin muistamista.)

Pulkkisen kirja oli lupaavasta nimestään, takakannestaan ja kansikuvastaan (kupillinen maitokahvia ja jokin vaaleanpunainen tabletti vadin reunalla - ei näy kuvassa) huolimatta pettymys. Mieleeni tuli jonkin naistenlehden jatkokertomus. Kirjan päähenkilöitä ovat suomen kielen ope Antti ja toimittaja Sara, jonka isä on espanjalainen. Espanjalaisuus näytti tosin olevan vain eksoottinen lisä kauniin päähenkilön kuvaan.

Takakansi kysyy, "miten elää keskiluokkaisen elämän, valmiin tarinan keskellä tuntematta tyhjyyttä". Vaikka Antin elämässä oli ollut traaginen kokemus ja Sarankin kerrotaan tuntevan tyhjyyttä avioliitossaan, ei henkilöiden elämä juuri koskettanut minua.

Antti ja Sara ovat tahoillaan naimisissa, kun he tapaavat ja rakastuvat. Tarinan aloittaa ja päättää heidän ystävänsä Johannes, jonka suhde elokuvien tekijä Kalleen ei myöskään toimi. Kerronnan näkökulma vaihtelee päähenkilöiden välillä. Rakenne ei kuitenkaan ole vaikea, ja teksti on sujuvaa, joten uskallan suositella kirjaa niillekin, joita monimutkainen käsittelytapa ei innosta.

Mari Mörön kirjan rakenne on sen sijaan sen verran monimutkainen, että kun nyt jälkeen päin selailen kirjaa, en saa siitä enää mitään otetta. Oikeastaan rakenne on selkeä: kirjassa puhuvat vuorotellen Krisu ja Hukkila. Hukkila on Hyvä Helmi -nimisen kotiapufirman työntekijä, joka saa keikan Krisun ja tämän ex-miehen Taron pihalta. Molemmat siis puhuvat, eli kukin luku kertoo pienen pätkän tarinasta ja isomman pätkän kaikesta muusta, mitä heidän mieleensä juolahtaa. Lukijan on siis koottava varsinainen tarina päässään.

Hukkila ja Krisu kohtaavat fyysisesti talon pihalla, mutta heidän tarinansa ovat erilliset. Krisu on Pulkkisen Saran tapaan naistenlehdessä töissä, mutta siinä missä Sara on hienostunut pohtija, Krisu on äänekäs ja itsekäs tohottaja. Hän puhuu lasten parhaasta, mutta ei todella ajattele muuta kuin omia tarpeitaan. Krisun hahmo on huvittava, eikä hänen Taro-miehensä paljon jää huonommaksi. Taro on aluksi saamaton nysvääjä, mutta liittyy sitten Juhtaiskät -nettiryhmään ja saa puhtia toimiinsa.

Kirjaa jälkikäteen selatessa mieleen palaa Krisun ja Taron surkuhupaisa avioero, mutta kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Hukkila, joka tekee lähtöä Japaniin. Hänen päähänsä on pantu monia oivalluksia ja paljon asiaa. Hukkilan mietteissä - ja Krisun kohelluksessa - paljastuu monta nykymaailman arkista kummallisuutta. Siksi näistä kahdesta kirjasta suosikkini on ehdottomasti Mörön teos.

Pirta ja tahko

Kesäloma on hyvä aloittaa muistelemalla menneitä oppitunteja ☺ Käsiteltävänä oli Eino Leinon runo Elegia. Elegiahan on surumielinen, usein kuolemanaihetta käsittelevä, runo. Leinon runossa esiintyi sana pirta, joka oli suurimmalle osalle tunnilla istujista tuntematon.

Olisin unohtanut pirta-sanan, mutta se tuli vastaan kevätlukukauden lopulla töihin ajaessani. Avasin radion ja kuulin naisäänen laulavan: ”Rakkaus on kuollut elämän virtaan / Pelasta mut, jos se sopii sinun pirtaan.” Laulaja on Jonna Tervomaa ja laulun nimi Rakkauden haudalla. Kotuksen artikkelista opin, että sanoittaja on Juice Leskinen. Googlesta opin, että Pirta voi olla myös naisen nimi.

Pirta-sana saattaa olla tuttu pirtanauhasta eli kapeasta koristenauhasta, jonka esimerkiksi kansantanssijatytöt voivat solmia hiuksiinsa. Nauha on tehty kangaspuilla, joiden osa pirtakin on. Tosin kangaspuutkin ovat sen verran harvinainen esine, että melkein tarvittaisiin kuva. Ne, jotka ovat kangaspuut nähneet, tietävät niissä olevan loimet, joita liikutellaan polkimien avulla. Loimien väliin sitten pujotellaan kudetta (lankaa tai vaikkapa vanhoista vaatteista leikattua kangassuikaletta), joka sitten tömäytetään tiiviiksi. Loimet kulkevat pirran läpi, ja pirran avulla kude asettuu paikoilleen matoksi tai kankaaksi.

Pirtaan sopiminen on kielikuva, joka oli minusta yllättävä modernissa rakkauslaulussa. Laulussa nainen pyytää pelastetuksi tulemista, jos vain se sankarille sopii. Seuraava säepari kuuluu: ”Maailman tuuliin mä menetin rakkaan / Pelasta mut, jos se käy sun almanakkaan.” Tyttö nähdäkseni epäilee, että pojalla taitaa olla jotain muutakin tekemistä. Sana almanakkakin on tässä yhteydessä hauska. Nykyään kai useammin puhutaan kalenterista.

Tunnilla puhuimme enemmänkin vanhoista sanoista, joiden merkitys ei enää ole monellekaan tuttu, vaikka niitä sanonnoissa käytetäänkin. Toinen esimerkki oli sana ’tahko’, jota sentään osa meistä myönsi pyörittäneensä. Nuoriso tunsi kyllä myös Tahkon eli hiihtokeskuksen.

Tahko oli ennen tärkeä esine, jolla saatiin talon veitset ja muut työkalut teräviksi. Minäkin muistan, miten ukkini teroitti viikatteen terää minun pyörittäessäni tahkon kiveä. Voin muistaa teroittämisestä lähteneen äänenkin. Sanonnan mukaanhan maailmaa nähnyt on kiertänyt muutakin kuin tahkon veiviä.

Sinikka Nopola: Se on myähästä ny (äänikirja, 2 cd:tä)

Sinikka Nopolan Tampereen murteella kirjoittamat Eila ja Rampe -jutut ovat kirpeänsuloisen huvittavia, bitter sweet. Nämä hämäläistrilogian sankarit miettivät tässä kirjassa menneitä, elävät arkea ja pohtivat tyttärensä elämää. Takakannen mukaan Eila ja Rampe "ponnistelevat elääkseen mahdollisimman viksusti".

Viksusti eläminen tarkoittaa tasaista menoa, jossa elämää määrää kohtuullisuus ja hyväksyttävyys. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei sovi tehdä. Jos parvekkeelle on nostettu kukka odottamaan hakijaa, sen täytyy odottaa lattialla, koska muuten naapurit voivat luulla Eilan olevan huono emäntä, joka ei saa kukkia viihtymään kuin hetken. Välillä nämä ajatuskulut huvittavat, välillä niistä tulee surullinen olo: Mikseivät Eila ja Rampe voisi viettää sellaisia syntymäpäiviä kuin haluavat? Miksi aina pitää ajatella, mitä muut ajattelevat?

Eilan ja Rampen tytär eli likka "ponnistelee elääkseen mahdollisimman näkymättömästi". Hyvä esimerkki tästä on Piste-kirjassakin oleva Mää kävin Italiassa -novelli, jossa likka matkustaa interrail-lipulla Italiaan ja varoo visusti näyttämästä vaaleiat hiuksiaan tummille miehille. Likka tosin näyttää kirjan lopussa hieman löysäävän löydettyään ilmeisesti jonkun miehen, jonka kanssa voi lähteä mökkireissulle.

Tämän kirjan luin siis äänikirjana. Novellit sopivat hyvin lyhyillekin automatkoille, ja murreteksti on tietysti parhaimmillaan kyseisen murteen puhujien lukemana. Seela Sella Eilana, Esko Roine Rampena ja Kirsi-Kaisa Sinisalo likkana saavat tekstiin aidon keskustelun tunnun. Eri murteen puhujalle tamperelainen aksentti tuo vielä oman huvinsa tekstiin.

Tämä äänikirja poikkeaa muista lukemistani äänikirjoista juuri siinä, että tässä on usea lukija. Ratkaisu on hyvä, varsinkin kun roolitus on näin onnistunut. Tekstejä kuuntelee enemmänkin kuunnelmina kuin novelleina. Se, että näistä puuttuu kuunnelmissa oleva muu äänimaailma, ei haittaa.

Nykyään tuntuu olevan vaikea löytää kirjoja, joissa olisi huumoria. Vaikka näissä tarinoissa onkin haikeansurullinen sivumaku, niin oli silti kiva vaihteeksi lukea jotain aidosti hymyilyttävää.

Fred Vargas on hyvä!

Hiihtolomalla ehdin jälleen lukea dekkareita. Olin innoissani, kun löysin kirjastosta lukemattoman Fred Vargas-kirjan. Sen pariksi mukaan lähti Sapo-sarjasta klassikko-kolmiolla varustettu Villa Rosen murhenäytelmä.

Villa Rosen murhenäytelmä on A. E. W. Mason-nimisen kirjailijan teos vuodelta 1910. Todellinen vanha kunnon dekkari siis. Sankarina on komisario Hanaud ja tapahtumapaikkana Aix-les-Bainsin kylpyläkaupunki, jossa varakas Madame Dauvray on murhattu ja hänen korunsa varastettu. Kirja on sympaattinen. Jos pitää Agatha Christiestä, pitää tästäkin. Miljöö, henkilöt sisäkköineen ja seuraneiteineen ja rikoksen ratkaisemistapa ovat kaikki Christiemäiseen tapaan tyylikkäästi kuvattu. Verta ja suolenpätkiä ei tässä kirjassa kuvailla. Oman viehätyksensä kirjaan tuo lisäksi ranskalaisuus.

Suosikkini ranskalaisista dekkaristeista on kuitenkin Fred Vargas. Hän on keskiaikaan eriskoistunut arkeologi, jonka komisario Adamsberg-kirjoissa on historialla usein merkittävä osuus. Suosikkihahmojani Vargasin kirjoissa ovatkin Adamsbergin lisäksi kolme köyhää historioitsijaa, jotka asuvat talossaan aikakausien mukaisesti esihistorian tutkija alimmassa kerroksessa, keskiajan tutkija keskimmäisessä ja uuden ajan tutkija sitä seuraavassa. (Ullakolla asuu vielä yhden tutkijan setä, eläkkeelle jäänyt poliisi.) Tässä kirjassa mukana on historioitsijoista Mathias, joka auttaa Adamsbergia tutkimaan avattuja hautoja.

Ikimetsän sydän on ilmestynyt vuonna 2006 ja suomeksi 2008. Vargasin kirjojen lukemista haittaa hieman se, että niitä on suomennettu eri järjestyksessä kuin alun perin on julkaistu. Rikosjuttujen lisäksi nimittäin kirjoissa kuvataan komisario Adamsbergin elämää. Tässä kirjassa Adamsbergille on syntynyt lapsi, enkä ainakaan muista, että olisin lukenut vauvasta. Naisystävänsä kanssa Adamsberg on kyllä elänyt on-off-suhdetta. Voi tietysti olla, että minulta on vain jokin suomennettu kirja vielä lukematta.

Kaikkien Vargasin kirjojen antia ovat mielenkiintoiset, usein erikoiset, henkilöhahmot, kauniit miljööt (Pariisi ja eri maaseutualueet) ja rauhallinen tunnelma. Ikimetsän sydämessä minua huvittivat normandialaiset ukot, jotka istuvat kuppilassaan ja ottavat Adamsbergin vastaan varautuneen uteliaasti.

Kirjoissa, niin tässäkin, viehättää myös jotenkin vanhanaikainen tapa ratkaista rikoksia. Vargas ei kuvaa mitään C.S.I-meininkiä. Tekniikka vain palvelee poliiseja ja Adamsbergin aivoituksia. Viittauksia historiaan ja kirjallisuuteen on paljon. Hercule Poirotiin ei viitata, mutta minusta Adamsbergin tapa ajatella rikos ratkaistuksi on kuin Poirotin harmaiden aivosolujen nykyinen vastine.

Vargas on saanut Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008, mitä en todellakaan ihmettele. Suosittelen Vargasia ehdottomasti kaikille dekkareiden ystäville, jotka haluavat dekkareilta muutakin kuin actionia.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005)

Marina Lewyckan esikoisteoksen lähtötilanne on huvittava: riidoissa olevat siskokset unohtavat erimielisyytensä, kun 84-vuotias leski-isä kertoo löytäneensä Ukrainasta uuden puolison, 36-v. Tytärten mielestä ajatus on mahdoton, ja he yrittävät saada isän muuttamaan mielensä.

Valentina Stanislav-poikineen ilmestyy kuitenkin isän taloon. Seuraa huvittavia ja traagisia tilanteita, kun tyttäret yrittävät saada epämieluisaa vaimoa häädettyä, isä toivoo uudesta vaimosta itselleen hoivaajaa vanhuuden päiviksi ja Valentina haluaa saada länsimaisen ylellisen elämän itselleen ja pojalleen.

Kirjan minäkertoja on Nadja-tytär. Hän on siskoksista lempeämpi ja valmis hetken uskomaan isänsä ja Valentinan avioliiton toimivan. Sisko Vera on kovempi. Hän on vanhempi ja kokenut äitinsä kanssa Drachenseen työleirin. Kirjassa tuleekin perheen tarinan kautta esille Ukrainan ja koko Euroopan historiaa. Ehkä tarinan historiaosuudet melko pian Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen luettuna saivat aikaan sen, että en huvittunut kirjasta niin paljon kuin olisin voinut.

Pidin kyllä kirjasta. Siskosten suhteen muuttuminen, isän ja Valentinan avioliiton vaiheet ja isän kirjoittaman traktorien historian edistyminen (vaikka en niin tarkkaan lukenut näitä traktori-osuuksia) veivät mukanaan. Myös ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien elämä ja sen erot oli kuvattu mielenkiintoisesti. Marina Lewyckan omat juuret ovat Ukrainassa, joten hän osaa kuvata ukrainalaisyhteisöä uskottavasti.

Ruokakirjoja - ja yksi keittokirja

Tykkään ihan älyttömästi ruokakirjoista ja keittokirjoista. Voisin ostella niitä koko ajan, mutta kun teen ruokaa tosi harvoin, niin keittokirjojen ostamista vain katselukirjoiksi on hiukan vaikea perustella taloutemme varsinaiselle kokille eli miehelleni. Keittokirjojen katseleminen ei siksikään ole kannattavaa, että pian alkaa tehdä mieli jotain syötävää.

Ja kuitenkin joka kevät ylioppilaskirjoitusten aikaan päähän iskee ajatus, että nämä kokelaat saavat kolmen kuukauden päästä lakin ja se tarkoittaa keväjuhlaa. Apua! Mahtuukohan mekko päälle. Yleensä kolme vuotta sitten kevätjuhliin ostamani musta kotelomekko, jonka ajattelen toimivan vielä monesti, kiristää maaliskuussa mukavasti vatsanseudulla. Niin tänäkin vuonna. Nytpä vain etsin kirjastosta aiheeseen liittyvää luettavaa, jos vaikka saisin aikaa oikean elämäntavan muutoksen.

Paras laihdutukseen liittyvistä kirjoista, jonka olen lukenut, on Janne Jääskeläisen Läski syö miestä. Nimensä mukaisesti se on miehille tarkoitetu, mutta sopi myös ravistelemaan minua. Kunhan pidät turpasi kiinni, kun tarjolla on kaloripitoista syömistä, niin laihdut, sanoo Jääskeläinen. Hän höystää tekstinsä kirosanoin ja usein huvittavin vertauksin. Kirja ei sovi heille, jotka loukkaantuvat, jos heitä kutsuu läskiksi. Jääskeläinen käyttää ylipainosta ja ylipainoisista monia vähemmän korrekteja nimityksiä. Kirjan loppupuolella kielenkäyttö alkoi hieman tympiä, mutta piristävä poikkeus kirja ilman muuta on. Jääskeläinen kuitenkin on itse ollut lihava, joten hän tietää, mistä puhuu.

Hanna Partasen Olet mitä syöt on terveelliseen elämäntapaa ohjaava kirja. Partanen muistetaan suomalaisesta Olet mitä syöt -ohjelmasta sanavalmiina ravitsemusterapeuttina, mutta kirjaa lukiessa ei tarvitse pelätä Jääskeläismäisiä haukkuja. Kirjassa käsitellään terveellisen ruokavalion edut, ylipainon ja jojoilun haitat ja suositellaan tietysti liikuntaa. Kirjassa on mukana tv-ohjelmassa olleita esimerkkitapauksia, joiden kautta havainnollistetaan ruokavaliomuutosten hyviä vaikutuksia. Lopussa on kahden viikon starttipaketti, ruokavalion liikennevalot ja reseptejä. Erityisesti liikennevalolista havainnollistaa tyhmemmällekin, mitä pitää syödä ja millä vain herkutellaan satunnaisesti. Kirja on värikäs, asiallinen tietopaketti, jota voi suositella perusteokseksi.

Mats-Eric Nilssonin kirja Petos lautasella sai aikaan pahoinvointia ja ärtymystä. Miksi hitossa meille tarjotaan kaikenlaista kemiallisesti tuotettua sontaa? Kirja kertoo faktoja eri lisäaineiden valmistuksesta ja vaikutuksista.

Parasta kirjassa on ruoka-aineopas, jossa käydään aakkosittain läpi eri ruoka-aineet ja kerrotaan, mitä kannattaisi varoa. Onneksi kaikki ruokiin lisättävät aineet eivät ole terveyden kannalta varsinaisesti vaarallisia, mutta toisaalta harvat ovat hyödyllisiä. En juurikaan harrasta eineksiä, ja tämän kirjan luettuani jäävät ainakin eineslihapullat lopullisesti ostoslistalta. Miksi ostaisin lihapullia, joissa on vain 60 % lihaa?

Lopun lisäaineopas sai minut sitten jo masentuneeksi. Ovatkohan kaikki nuo yli 1500 ainetta todella tarpeellisia? Asiantuntemukseni ei riitä sitä päättelemään, mutta päätös kannustaa miestä ruoanlaittoon vahvistui. Perempi, että hän tekee vaikka lihottavaa ruokaa aidoista raaka-aineista kuin että syön E:tä täynnä olevia kevyt-eineksiä.

Kirjapinon viimeisin on Pirjo Saarnian Irti makeanhimosta. En uskaltanut lukea sitä. Entä jos se toimii, eikä koskaan tee enää mieli makeaa... Selailin kuitenkin kirjaa. Se on tylsän näköinen ilman kuvia, mutta asiallisen ja kannustavan tuntuinen. Kirjassa on erilaisia taulukoita, joilla perustellaan terveellistä ruokavaliota, ja ruokavalio-ohjeita sekä reseptejä höystettynä Olet mitä syöt -kirjan tapaan esimerkkitapauksilla.

Vaikka Janne Jääskeläinen varoittaa tarmokkaasti ruokapornosta, esittelen tässä vielä suosikkikeittokirjailijani Nigella Lawsonin Nigella Express -kirjan. Ihania koko sivun kuvia (ties millä hiuslakalla kiillotettuja) ja helppoja, muttei kevyitä, reseptejä. Nigellan kirjoja selailen huvikseni, tästäkään kirjasta ei ole tehty kuin pannukakkuja, mutta miltä kuulostaisivat Sesame Peanut Noodles tai Totally Chocolate Chocolate Chip Cookies?